Vuosi ja kaksi päivää sitten

27 elokuuta vuosi sitten tälläinen julkaistiin facebookissa. 

Olin käynyt yksin ultrassa, jätin miehen kotiin karhukoplan kanssa. Hermoilin että miten reagoin kuullessani että siellä ei olekaan mitään elämää koska mulla ei ollut mitään raskausoireita, joten olin varma että on mennyt kesken. 

En tiennyt olisinko edes asiasta kovin surullinen, koska neljäs raskaus tuli niin shokkina meille molemmille. 

Minut kutsuttiin sisälle, ja käytiin tuttuun tapaan läpi kaikki tietoni, 3 raskautta kaikki alateitse tulleet, ei ongelmia raskausaikana, yksi sydänlapsi, jne

Sitten ylös pedille. "Kokeillaan ensin vatsan päältä" sanoi ultraava kätilö. 

Laittoi anturin vatsaani vasten ja heti näkyi kuvassa kaksi pientä vierekkäin. 

"Oho! Näetkö saman kuin minä?" Hän totesi. 

Minä vastasin. "Et oo tosissasi! Et ole jumalauta tosissasi! Kaksi, siellä on kaksi!" Ja purskahdin itkuun. 

Varovasti kätilö kysyi "onko onnen kyyneleet" ja ärähdin takaisin että "no ei todellakaan ole mitään onnen kyyneleitä. Neljäs olisi ollut ihan tarpeeksi rankkaa! Mutta 5 alle 5 vuotiasta! Oikeesti!!!!!"

Kätilö antoi mulle hetken rauhoittua ja aloitti sitten mittojen oton. Hän ei tiennyt miten saada kahdet erimitat koneelle joten kutsui toisen kätilön viereisestä huoneesta avuksi. 

"Ai luulinkin kuulevani onnen kyyneleet täältä, onnittelut!"  hän sanoi tomerasti  huoneeseen tullessaan jolloin ultraava kätilö vastasi melkein kuiskaten "me ei olla ihan siinä iloisessa onnellisessa asteessa vielä"

Kotimatkalla juttelin ystäväni kanssa joka minua rauhoitti, tiuskin äidilleni joka muutama päivä aiemmin oli kysynyt että ootko varma ettei siellä voi olla kaksi, koska se kysymyshän teki sen että toinenkin yhtäkkiä sinne tuli. Mutta mieheni viesteihin ja puheluihin en vastannut. 

Kotiin tullessani hän yritti kysellä miten meni. Marssin autotalliin, hain pari olut tökkiä, annoin ne hänelle ja sanoin "you do the math". 

Meni mieskin aika valkoiseksi mutta otti sen paljon paremmin kuin minä. 

Aluksi emme siis asiasta kovin onnellisia oltu, kesti kyllä aikaa tottua tulevaan. Pelotti miten pärjäämme kahden vauvan kanssa! 

Nyt jälkeenpäin voin sanoa että niillä korteilla mitä meille on jaettu, kun on 5 lasta alle 5 vuotta, joista nuorimmat kaksoset, ja 2/5 sydänvikaisia, toinen niistä vaikealla sydänvialla, niin helvetin hyvin ollaan pärjätty! 

Jotkut päivät ovat rankempia kuin toiset. Mutta kahlaamme eteenpäin, välillä toinen toista tönien jos toisen voimat ei välillä riitä. 

Yhdessä olemme vahvoja, erikseen heikkoja. 

<3

Miten näitä ei voisi rakastaa? <3 <3