Aina välillä väsyttää

Ystävä mietti yksi päivä miten jaksan tämän kaiken kanssa, miten jaksan meidän arkea. Itse hän olisi aivan steessaantunut ja väsynyt tässä tilanteessa ainakin välillä. 

Aloin siis pohtimaan omaa jaksamista oikeen kunnolla. Arkea jaksan aika hyvin. Mutta se vaatii sen että mies heräilee öisin Liyn kanssa ja minä muiden, muuten olisi varmaan ihan toinen juttu.

Kyllä tulee välillä päivä vastaan kun aamusta asti mikään ei onnistu! Lilly huutaa läpi päivän, ja Liam myös kun en kerkee huomioida häntä tarpeeksi, isot pojat kiukkuaa koska en ehdi heitäkään huomioida, ja tappelevat toistensa kanssa jatkuvasti. Kukaan ei tottele. Koko päivän joka sekunti joku viidestä lapsesta itkee.

Sillon usein iltapäivällä istahdan keittiönlattialle ja itken kunnes kyyneleitä ei enäänole. Itken miten epäreilua elämä on, itken pelkoani menettää tyttö, itken koska haluaisin elää niinkun muut ihmiset eli liikkua julkisilla paikoilla, lährgä hoplopeihin, lintsille, perhekahvilaan, haluaisin olla mukana meidän mamma-vauva tapaamisissa, tai edes oman suvun juhlissa. Mutta tartuntavaaran takia emme liiku missään nyt. Lapset eivät edes tule kauppaan juuri koskaan. 

Onneksi näitä väsymyskohtauksia tulevat harvoin, tähän asti niitä on ollut kaksi koko sen 4 kuukauden ajan mitä kaikki 5 lasta ovat olleet kotona. 

Stressi iskee helpommin. Voisin sanoa että jatkuvasti on pieni stressi päällä siitä että Lilly tulee kipeeksi.

 Ja kuukausi sitten ajatuksissa oi jatkuvasti että millonkohan Lillyn leikkaus on. En kutsuisi sitä stressiksi mutta se ajatus pyörii jatkuvasti päässä. Sitten kun saimme päivämäärän leikkaukselle niin iski stressi että meidän täytyy pysyä terveinä. 

Joten kun Tristanin ääni on käheä, hänellä on kurkku ja kitalaki täynnä punaisia pilkkuja itsellä on vähän kurkkukipua, niin väkisin olen todella stressaantunut että Lilly tulee kipeeksi ja että leikkaus perutaan.

 Lisäksi olen vielä väsynyt ja surullinen koiramme takia. Ja vahdin jatkuvasti meidän toista koiran vointia.

Joten tällä hetkellä haluaisin vain antaa periksi kaikelle, mutta nyt mun pitää vielä vaan pysyä vahvana, ja yrittää ettei Lillylle tartu mikä Tristanilla nyt sitten on. Eli vahtia haukkana ettei hän ole lillyn lähettyvillä, ettei aivasta tai yski tai kuolaa hänen päälle ettei hän räplää tytön tuttia/leluja. Kaikki kenellä on/on ollut 1,9kk lapsi tietää miten mahdottoman rankka tehtävä se on.

Arkielämää jaksan siis hyvin, se on kun tulee jokin muutos mikä horjauttaa sitä arkea kun on rankkaa, ja kun niitä tulee monta peräkkäin tai samaan aikaan haluaisin vain antaa periksi!
Haluaisin ajatella että noh, tulevat kipeeksi jos tulevat kipeeksi, mutta valitettavasti sellainen ajatus ei ole enään mahdollinen meidän perheessä. 

Juuri nyt haluaisin vain kömpiä sänkyyn, vetää peitto pään yli ja nukkua! 

Saada edes hetkeksi sammuttaa aivoni kaikista ajatuksista.