Suuntana ylöspäin taas

Ja K4 osastolle kerros tehoa ylempänä siirryttiin tänään! 

Mutta aloitetaan eilisestä kun kävimme Lillyn luona, oli vastassa tälläinen tyttö. 

Silmät oli auki ja kun sanoin "hej gulle!" kääntyi pää mua kohti ja hän otti katsekontaktia! Onhan hän avannut silmiään muutenkin aina silloin tällöin mutta tämä oli kun ihan eri vauva! Kun hän olisi mikä tahansa saman ikäinen terve vauva. 

Hän oli päässyt hengitysputkestaan eroon juuri ennen kun käytiin hänen luonaan ja c-papissa ei ollut kuin 2 % happea, 21% huoneilmaa mutta hengitti siis ihan itse ja laite vain antoi tukea hänen hengitykselleen. Jatkuva morfiini oltiin yöllä lopetettu ja sai morfiinia ainoastaan tarpeen mukaan. Panadolia meni 8 tunnin välein. Sydämentukilääke oli ainoa jatkuva lääkitys. Adrenaliinikin oli myös lopetettu ja rauhoittava. Klexanea saa myös ja korotettu annos koska joku hyytymisarvo on hiukan korolla. 

Siellä hän oli silmät suurena katseli ja imi tuttiaan posket lommoilla,nyt oli jo kova nälkä kun oli päässyt hengitysputkestaan eroon. Sain syöttää ekan pullosyötön taas muutamaan päivään, eka huimat 5 ml maitoa jotka meni muutamalla imaisulla alas ja heti perään toiset 5 ml. Lisää vielä ois halunnu mutta hiukan pitää rauhassa taas totutella ruokaan. 

Yöllä soitettiin ja kysyttiin vointia ja saimme tietää että hänet mahdollisesti siirretään osastolle seuraavana päivänä.

Tänään vietettiin aamupäivä isäni ja äitipuoleni luona ja iltapäivällä soitettiin ja kysyttiin onko tyttö siirtynyt osastolle, ja juuri sillon hänet oltiin siirretty. Laitoin itseni valmiiksi ja lähdin sairaalaan. Vastassa oli nukkuva prinsessa ja ensin katsoin että hänellä oli happiviikset mutta kun siirsin hänen unirättiään näin että olikin vain nenämahaletku! Tyttö hengitti ilman mitään tukea! 

Sykkeet oli hienot 139 korkeimmillaan ja saturaatio hiukan liiankin "hyvä". Paras hänelle ois 75-85 nyt se oli 94 korkeimmillaan. 

Pääsin vaihtamaan vaippaa. Oli isot kakat tehnyt! En usko että olen koskaan niin onnelinen ollut vaihtaessa kakkavaippaa. Ja pääsin syöttämään! 30 ml pullosta joi. Sama määrä kun mitä meni kun hän ekan kerran joutui teholle parin päivän ikäisenä. Hoitaja kysyi nostaako hän hänet syliini, vastain tomerasti "ei! Näytä miten käsittelen hänet jotta opin itse nostamaan johtojen kanssa." Tällä hetkellä hänellä on vain yksi kanyyli mikä menee niskaan, ja sitten nenämahaletku ja saturaatiomittari jalassa.

 Kun hän pääsi syliini syömään hän jäi ensin katsomaan mua niin tarkasti että unohti hetkeksi nälkänsä. <3

Eikö olekin outoa, ne asiat mitkä ovat muille vanhemmille ihan tavallisia vauvaasioita, niin tavallisia ettei niitä tule mietittyäkään, meille ne ovat niin isoja ja tärkeitä että tekisi tyyliin mieli korkata skumppapullo joka kerta kun joku asia menee niin kun pitää. Pissa ja kakkaa vaipassa, maitomäärä noussut muutamalla millillä, että vauva itkee kun vaihtaa vaippaa. Miten nostaa vauvaa, pitää muistaa ettei saa nostaa kainaloiden alta. Miten röyhtäistä vauvaa kun ei voi laittaa omaa olkaa vasten niin kun normisti. Pitää varoa piuhoja ja johtoja. Käsipesu ja käsidesi. Käsipesu ja käsidesi. Käsipesu ja käsidesi. 

Automatka sairaalaan oli taas itkuinen, ajatuksissa pyöri taas miten helvetin väärin kaikki on! Miksi pitää pieni viaton ihminen tälläistä joutua kokemaan. Ja ajattelin miten paljon vihaan tuota sanontaa että meille kaikille annetaan vaan niin raskas taakka kannettavaksi kun mitä jaksamme kantaa , tai jotain sinnepäin. 

Mua välillä pelottaa että mitä jos en esimerkiksi 10 vuoden päästä jaksa enään sitä kantaa, tulevaisuus pelottaa kun ei tiedä mitä se tuo tullessaan. 

Jotenkin pitää nyt vaan unohtaa pelot ja nauttia näistä hyvistä päivistä ja kaikista päivistä ja hetkistä mitkä saamme viettää tyttäreni, poikieni, mieheni ja läheisteni kanssa.