Leikkaus aamu oli todella rankka. Pysyin kasassa koko matkan kunnes lilly kannettiin saliin. Sai esilääkitys ja pääsi hoitajan sylissä saliin eikä sängyssä, niin se ehkä vähän helpotti hänen oloaan, vaikka hän huusi mun perään ja itki.
Minun ei. Se on niin tuskallista kun katsoo lastaan kun vievät pois, mutta hymyilin ja vilkutin hänelle. Ja kun hän oli poissa huoneesta, romahdin täysin. Hoitaja mikä jäi huoneeseen tuli lohduttamaan ja silitti selkääni, kuiskasi "olit niin urhea ja jaksoit hyvin".
Kasasin itseni niin paljon että pystyin hakemaan hänen tyhjät vaunut, leimaamaan parkkilippu infossa ja sitten autolle. Autossa romahdin seuraavan kerran hetkeksi ennen kun pääsin ajamaan. Ja sitten kotimatkalla muutama kerta. Näin loppu päivä jatkoi. Aina välillä puskee se itku päälle, koko ajan, ilman mitään varoitusta nousee kyyneleet silmiin eikä sille mahda mitään. Vieläkin, leikkauksen jälkeen.
Olin suunnitellut siivoovani koko päivän mutta kun pääsin kotiin olin niin loppu sekä henkisesti että fyysisesti, varmaan koko se stressi siitä että päästäänkö edes leikkaukseen purkautui. Menin sohvalle makaamaan ja katsoin hovimäkeä ja seurasin liamin touhuja seuraavat 5 tuntia.
Lilly meni siis saliin 8lta. Klo 13:30 aikaan soitti kirurgi että leikkaus on mennyt hyvin, tyttö siirtyy kohta teholle ja hän ennustaa että viettää siellä ehkä pari päivää ennen osastolle siirtymistä.
Vietiin liam hoitoon ja sitten mentiin sairaalaan. Olimme täällä 15:30 aikaan ja lilly oli vähän alkanut heräämään, hengitysputkin oli vielä paikalla. Siinä sitten yrittivät saada hänet niin paljon hereille että putki saataisiin pois mutta siinä meni vielä 1.5 tuntia ennen kun se onnistui. Valitti vaan että hänellä on jano. Ja suuttui kun ei saanut juotavaa ennen kun taas vaipui hetkelliseen uneen. Ja vaikka hän oli niin unelias niin sain pienen naurahduksen kun kuiskasin että hän on kyllä yhtä vahva kuin Peppi.
Lähdimme 18 aikaan ja oli niin vaikeeta lähteä toisen kerran samana päivänä hänen luotaan. Tein lähtöä varmaan 45 minuuttia ennen kun oikeasti pystyin poistumaan hänen huoneestaan.
Isäni ja hänen vaimo tarjosi meille ruokaa kun haimme liamin sieltä, kiitollisia siitä, oli ensimmäinen kerta kun kunnolla söimme.
Sitten kotiin missä koirat olivat antaneet rahille uuden ulkomuodon.
Soitimme puole yön aikaan Lillyn kuulumisia jolloin kertoivat että adrenaliini oltiin lopetettu, insuliini aloitettu, ja hän oli hoitajansa tauon aikana onnistunut repimään nenämahaletkunsa pois. Punasoluja oli annettu.
Mutta muuten siis kaikki hyvin.
Tänään tulimme tänne vasta 12 aikaan, rauhassa vietimme aamua liamin kanssa, ennen kun veimme hänet taas hoitoon.
Lillyn luokse tultua, siellä makasi tyttö puoli hereillä. Kysyttiin kuulumiset hänen hoitajaltaan.
Kaksi sydämentuki lääkettä on lopetettu, mutta yöllä oli hän mennyt aika sekavaksi ja sen takia aloitettu rauhoittava lääke. Morfiinia menee vielä. Aloitettu myös naloxon jotta saataisiin vatsan kohtapuolin toimimaan. Lisäksi Revatio on myös aloitettu mikä menee varmaan hetki vielä kotiin päästyäkin.
Kirurgi oli aamukieroksellaan puhunut jo siitä jos dreenit voisi mahdollisesti poistaa. Katsomme miltä vaikuttaa mutta se siis on todella hieno merkki. Mutta katsotaan miten menee. Hetki kerrallaan hän vahvvistuu. Kovasti halusi jo mun syliin enkä voi itsekään odottaa että saan hänet syliini taas.
Vaikeeta tämä meille molemmille. Yritän ajatella että se päivä tulee nopeammin kun voi uskoakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti