Aina välillä väsyttää

Ystävä mietti yksi päivä miten jaksan tämän kaiken kanssa, miten jaksan meidän arkea. Itse hän olisi aivan steessaantunut ja väsynyt tässä tilanteessa ainakin välillä. 

Aloin siis pohtimaan omaa jaksamista oikeen kunnolla. Arkea jaksan aika hyvin. Mutta se vaatii sen että mies heräilee öisin Liyn kanssa ja minä muiden, muuten olisi varmaan ihan toinen juttu.

Kyllä tulee välillä päivä vastaan kun aamusta asti mikään ei onnistu! Lilly huutaa läpi päivän, ja Liam myös kun en kerkee huomioida häntä tarpeeksi, isot pojat kiukkuaa koska en ehdi heitäkään huomioida, ja tappelevat toistensa kanssa jatkuvasti. Kukaan ei tottele. Koko päivän joka sekunti joku viidestä lapsesta itkee.

Sillon usein iltapäivällä istahdan keittiönlattialle ja itken kunnes kyyneleitä ei enäänole. Itken miten epäreilua elämä on, itken pelkoani menettää tyttö, itken koska haluaisin elää niinkun muut ihmiset eli liikkua julkisilla paikoilla, lährgä hoplopeihin, lintsille, perhekahvilaan, haluaisin olla mukana meidän mamma-vauva tapaamisissa, tai edes oman suvun juhlissa. Mutta tartuntavaaran takia emme liiku missään nyt. Lapset eivät edes tule kauppaan juuri koskaan. 

Onneksi näitä väsymyskohtauksia tulevat harvoin, tähän asti niitä on ollut kaksi koko sen 4 kuukauden ajan mitä kaikki 5 lasta ovat olleet kotona. 

Stressi iskee helpommin. Voisin sanoa että jatkuvasti on pieni stressi päällä siitä että Lilly tulee kipeeksi.

 Ja kuukausi sitten ajatuksissa oi jatkuvasti että millonkohan Lillyn leikkaus on. En kutsuisi sitä stressiksi mutta se ajatus pyörii jatkuvasti päässä. Sitten kun saimme päivämäärän leikkaukselle niin iski stressi että meidän täytyy pysyä terveinä. 

Joten kun Tristanin ääni on käheä, hänellä on kurkku ja kitalaki täynnä punaisia pilkkuja itsellä on vähän kurkkukipua, niin väkisin olen todella stressaantunut että Lilly tulee kipeeksi ja että leikkaus perutaan.

 Lisäksi olen vielä väsynyt ja surullinen koiramme takia. Ja vahdin jatkuvasti meidän toista koiran vointia.

Joten tällä hetkellä haluaisin vain antaa periksi kaikelle, mutta nyt mun pitää vielä vaan pysyä vahvana, ja yrittää ettei Lillylle tartu mikä Tristanilla nyt sitten on. Eli vahtia haukkana ettei hän ole lillyn lähettyvillä, ettei aivasta tai yski tai kuolaa hänen päälle ettei hän räplää tytön tuttia/leluja. Kaikki kenellä on/on ollut 1,9kk lapsi tietää miten mahdottoman rankka tehtävä se on.

Arkielämää jaksan siis hyvin, se on kun tulee jokin muutos mikä horjauttaa sitä arkea kun on rankkaa, ja kun niitä tulee monta peräkkäin tai samaan aikaan haluaisin vain antaa periksi!
Haluaisin ajatella että noh, tulevat kipeeksi jos tulevat kipeeksi, mutta valitettavasti sellainen ajatus ei ole enään mahdollinen meidän perheessä. 

Juuri nyt haluaisin vain kömpiä sänkyyn, vetää peitto pään yli ja nukkua! 

Saada edes hetkeksi sammuttaa aivoni kaikista ajatuksista.

R.I.P. rakas ystävämme Laku

Heräsin eilen aamulla n 5:30 lämmittämään Liamin maito. Menin keittiöön missä koirat nukkuu ja keskellä lattiaa oli jompikumpi tehnyt ison kasan. Koska keittiöikkuna oli auki kuumuuden takia emme ole heränneet hajuun niin kun ennen olemme jos koirille on käynyt vahinko. Laku istui keittiössä ja katsoi minua että,noh siivootkos että pääsen takaisin nukkumaan, ja jekku makasi lattialla katse suoraan eteenpäin niin kun hän tekee kun häpee pahaa tekoaan. Arvasin siis syyllisen. Siivosin sen pois, pesin kädet ja valmistin Liamin maito. Menin syöttämään poikaa. 30 min myöhemmin kuulen kuinka mies karjuu että mene ulos oksentamaan. Nousin sängystä ja menin katsomaan mitä tapahtuu, mies seisoi keittiössä valmistamassa Lillyn maito ja lääkkeet ja sanoi että jekku oksentaa pihalla. Ärähdin että no mene katsomaan ja eikö sua pelota että se karkaa.

voi jos oisin tiennyt että karkaaminen olisi ollut pienin murheistamme eilen.

Mies lähti koiran luokse pihalle ja hain itkevän tytön laatikostaan. Kuulen kun mies puhuu huolestuneella äänellä koiralle ja tiesin että nyt ei ole kaikki hyvin.

Menin tytön kanssa ulos ja näen tärisevän hädin tuskin pystyssä pysyvän koiran pihalla miehen kanssa. Sanoin että jekku on vietävä eläinlääkärille NYT HETI! veikkasin että,hänellä on kuumetta ja on syönyt jotain ei sopivaa. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Pakkasin koiran ja miehen autoon. Käskin ajaa päivystävälle eläinlääkärille kirkkonummella ja samalla soittaa että ovat tulossa. Kun ajoivat siellä pihaan tuli viesti että eivät voi ottaa vastaan. Soitin lohjan päivystävälle eläinlääkärille. No heillä,ei ole röntgeniä kun vasta 8 aamulla, joten hän suositteli että joko tullaan sinne hakemaan lähete ja mennään Viikkiin tai sitten mennään evidensiaan. Jos olisimme hakeneet lähetteen emme olisi olleet yhtään nopeammin viikissä ennen 8 aamulla. Joten päädyttiin että mennään evidensiaan. Soitimme sinne, joo voivat ottaa vastaan mutta heidän päivystävä eläinlääkäri on kipeenä, ja toinen on paikalla vasta puolen päivän aikaan. Tässä vaiheessa olin jo menettämässä toivoa! Mitä helvettiä! Mistä saamme koiralle apua?!

Laku seurasi mun stressaantuneisuutta. Samalla kun googlasin numeroita ja soitin sinne tänne, syötin Lillyn ja annoin hänen lääkkeet, hain Liamin joka onneksi,nukahti uudestaan sohvalle ilman ruokaa. Soitin inkoon päivystävälle eläinlääkärille joka sanoi että ei hän pysty tehdä muuta kuin ehkä nesteyttää ja se aika mikä meillä kestää hänelle ajaa on niin pitkä että sillon kello olisi jo 7:30 kun olisimme paikalla, ja häneltä kestää 45 min Lohjalle. Soitin siis uudestaan Lohjan päivystävälle eläinlääkärille joka ei vastannut enään minulle puhelimeen vaikka yritin useaan otteeseen soittaa. Mies oli jo tullut takaisin Jekun kanssa kotiin, ja aloin katsoa Lakua että täriseekö hänkin. Vai onko se vain sitä hermostuneisuus tärinää, kun hän on niin jännittynyt tilanteesta. Soitin Espooseen eläinlääkärille ja vihdoin sain jonkun kiinni! Juu tulkaa heti, kahdeksalta on eka aika vapaana! Päätin pakata molemmat koirat mukaan ja lähdin itse ajamaan. Ajoimme pihaan tasan kahdeksalta, ja pääsimme 10 yli lääkärin luo. Ottivat verikokeet molemmilta koirilta ja lämpö jekulta. Kokeilivat vatsaa, jekku aristi ja se oli hiukan kireä, Lakun vatsa oli ihan normaali. Ottivat jekun sisälle ja aloittivat nesteytyksen. Laku oli ihan ok joten menimme pikku kävelylenkille sillä aikaa kun verikokeet varmistuisivat. Selvisi että niissä ei ollut kummallakaan mitään poikkeavaa. Sanoivat että pitävät jekun tarkkailussa ainakin koko päivän, mutta lakun kanssa voimme mennä kotiin koska eivät löytäneet hänessä mitään vikaa.

Lähdimme siis kotiin lakun kanssa ja noin tunnin ehdimme olla kotona kun hän alkoi käyttäytymään oudosti. Pelästyi liikkeitä. Räpytteli silmiään ja oli kovin hätäntynyt, läähätti kovasti eikä mitenkään/missään ollut hyvä olla. Yritti juoda vettä mutta meinasi tukehtua siihen. Samalla kun olin soittamassa takaisin ellille soittivat että jekun röntgenkuvat eivät näyttäneet muuta kuin todella täyttä virtsarakkoa. Kerroin Lakun oireista ja sanoivat että jekkukin räpyttelee silmiään, tuo lakun takaisin. Hyppäsimme autoon taas ja oli pakko käydä tankkaamassa. Tankattua niin paljon että pärjäisin matkat, lähdin ajamaan takaisin ellille. Jo heti kun lähdin bensaasemalta alkoi Laku hettäytymään takakontissa, muistutti valasta joka hyppää vedestä ylös ja laskeutuu sivulleen takas veteen. Koko auto heilui! Ajattelin,että olen fiksu ja käännän auton oman paikkakunnan ellille jonne mulla olisi matkaa vain 10 min kun taas Espooseen kestäisi 30 min. Kun olin kääntynyt ympäri ja lähdin sinnepäin ajaa soitin mutta sainkin kuulla että meidän pitää mennä sinne toiselle missä jekkukin on. Käännyin siis takasin ja kiroilin että olin menettänyt aikaa! Lakun jatkoi heittäytymistään. Hetken päästä tunsin hajun. Oli poika ripuloinutkin. Yritti raapia itsensä ulos takakontista. Painoin kaasua ja ajoin niin kovaa kun uskalsin. Yritin äänelläni,rauhoittaa poikaa, ja se vaikutti osittain toimivan. Kuulin kuinka hän sätki takakontissa ja kiroilin kun autot edessäni eivät liikkuneet tarpeeksi nopeasti, helvetin tietyöt motarillakin! Vihdoin olimme perillä, avasin takaluukun ja Laku vain makasi siellä kyljellään, läähättäen, ripulia siellä täällä, sätkien, täristen. Laitoin hihnan kiinni ja samalla poika käänsi päätään nopeasti ihan kuin purrakseen mutta tajusi että se oli minä. Hän ei päässyt ylös ja mä ymmärsin etten yksin saa hänet sisälle lääkärille. Viereisessä autossa oli mies ja huusin hänelle että voiko hän hakea sisältä apua. Tulivat sitten kaksi hoitajaa ja lääkäri joka aamulla otti meitä vastaan ulos, yksi lähti sisälle hakemaan kantopatja ja kuonokoppa kun Laku yritti toista hoitajaa purra. Autoin kantamaan hänet sisälle ja sinne jouduin hänet jättämään heidän hoiviin, ja minua pyydettiin lähtemään kotiin. Tekevät parhaansa.
Ajoin kotiin, siivosin auton ja lähdin Tristanin kanssa terveyskeskukseen.
Juurin kun olimme pääsemässä lääkärille soittivat ellistä, mutta pyysin miehen soittamaan niille koska itse en päässyt puhelimeen.
Jekku voi paremmin sanoivat ja hän pääsisi samana iltana kotiin näillä näkymin. Lakun ennuste oli paljon huonompi, hänellä oli lähellä 43 asteen kuumetta, sokerit matalalla, oksenteli ja ripuloi vertaa.
 Eivät voineet luvata mitään loistavaa ennustettan eivät tienneet mitä tämä on voinut tehdä hänen sisäelimilleen tai aivoilleen, meidän piti ajatella kokonaiskuvaa. Kun antoivat hintaarvion hoidosta tiesimme että meillä ei ole varaa. Jos olisivat voineet taata että hän palautuu ennalleen niin olisimme maksaneet mitä vain mutta hän oli oireillut niin paljon pahemmin kun jekku. Ja mikä nyt sitten tämän aiheutti ehti imeytyä lakun elimistöön enemmän kun jekun.

Hyvin raskain sydämin päätimme päästä rakas ystävämme kivuista.

Milianin sanoin
"Laku on nyt tähti taivalla kennelle voimme vilkuttaa kun tulee kova ikävä"

Terkkuja Liamilta

Moikka!

Mamma nyt on muutaman päivän jo jankuttanu että pitäis ne mun terveiset kirjottaa alas. Katsokaas kun tuo systeri sai kertoa edellisestä neuvolakäynnistä ja mä sitten vähän siitä suutuin ja mamma lupas että ens kerralla ois mun vuoro. Eli niin kun tällä kertaa, kun mehän käytiin nyt siinä 5 kk neuvolassa. Ja nyt se sit jankuttaa että niin miten olisi ne terveiset kohta.

Eli käytiin torstaina 5 kk neuvolassa. Ensiks oli systerin vuoro, ja voitteko uskoo! Se ei itkenyt yhtään! Ei edes kun nakupainoa otettiin. Ai niin pituutta kun ottivat niin itkihän se, mutta kyllä mä ymärrän. Ei se oo kivaa kun yks pitää päästä kiinni ja toinen vetää sun jalasta sua suoraksi! Me viihdytään jalat vähän kippurassa.
Sekä mamma että neukkutäti olivat niin tyytyväisiä Lillyn kasvusta. Painoa hänellä oli nyt 4720g (2835), pituutta 59 cm (48) ja pääkin on kasvanut vähän, 37,3 (33)cm oli nyt, eli kai hänellä on jotain korvien välissä. Hehhe! 

Neuvolatäti oli ihan innoissaan kun systeri oli mamman sylissä ja hymyili ja jutteli kovasti. Tuli jopa hiukan unohdettu olo kun mä istuin kaukalossa yksin, mutta mä katsoin kyllä etteivät unohda ja päästelin sellasia kovia kirkaisuja että muistivat jutella mullekin välillä. Oon kotona vähän seurannu että se joka pitää eniten meteliä saa nopeiten huomiota, ja oon opetellu kirkumaan. Mamma sanoo että kuullostan joltain kanarianlinnulta. 

No, sitten systeri ja mamma lähti jonnekkin muualle, puhuivat neukkutädin kaa että lääkärille, ja voitteko uskoa, se vaan jätti mut sinne! Ei sanonu heipat edes! 

Mutta sitten tuli toinenkin täti sinne auttamaan vähän mun mittojen otossa ja mä päätin charmata molemmat ihan täysin. Ei se oo niin vaikeeta, yrittää vaan näyttää vähän entistä pulskemmalta, hymyillä välillä, jutella paljon ja eihän siitä haittaakaan ollut että näyttelin mun päristelytaidot. Mutta sitten tuo neukkutäti alkoi koneella kirjottamaan ja mulle tuli tylsä, ilmoitin heti hänelle siitä asiasta kun hän käänsi selkänsä muapäin. 

Mamma ja systeri oli kauan poissa mutta vihdoin tulivat takasin, ja mamma laitto Lillyn hänen kaukaloonsa ja otti mut syliin! 

Kertoi sitten tädille että lääkäri oli puhdistanut vähän vaikkua Lillyn korvasta ja sitten niitä katsonut, eikä nähnyt mitään tulehdusta. 

Sitten puhuivat jostain rokotuksista,ja just kun mulle alkoi muistua mieleen että mitä se tarkoittaa oli mamma jo ottanut tiukan otteen mun jalasta ja täti pistänyt. Huusin niille, annoin kuulla mitä asiasta olen mieltä. 

Mutta mamma käänsi mut sylissä, ja täti pisti toiseenkin jalkaan. Ja tällä kertaa se kirveli ja poltti ihan kamalasti! Mamma lohdutti kun itkin ja sano että kyllä hän tietää että sattuu. No mä nyt vaan kysyn! Miksi sitten hän antaa niiden pistää jos tietää että sattuu?! 

Mamma puki sitten vaatteeni päälle ja arvasin että nyt on vihdoin ohi. Mamma laitto mut kaukaloon ja mulle tuli niin väsy että nukahdin heti. 

Hiukan epäreilua tämä käynti oli kun toi sisko ei saanut rokotuksia! Jotain ne puhu että ei ennen leikkausta ja sen jälkeenkin pitää odottaa kuukauden. 

Mamma sitten varasi taas uuden neuvolaajan mulle, Lillylle vasta sitten leikkauksen jälkeen. Ja varasi myös mun isoveljelle, sille kaikista isoin niistä. Jotain puhu että se pitää saada vesirokkorokotus, ennen kun menee päivähoitoon. Ja että sekä neukkutätiä että mammaa vähän jännittää että miten se tulee menemään kun viimeksikin oli niin kauhee show! Kyllä mä hei veli ymmärrän. Hulluja nää mammat on kun vie tädeille pistettäväksi! 

Neuvolan jälkeen kun tultiin kotiin saatiin ruokaa ja sitten nukuttiin molemmat piiitkät päikkärit. Enmä kyllä tajuu miks toi systeri oli niin väsynyt kun ei sitä pistetty, mutta mamma sano että korvien katselu oli ollut Lillylle rankkaa. Että hän oli rauhassa aina sylissä niin kauan kun hänelle ei tehty mitään mutta heti kun lääkäri tuli lähelle tai Lilly edes kuuli lääkärin äänen niin tyttö alkoi raivoomaan. Mamma kertoi pappalle että lääkäri oli kysynyt että "miten Lilly voi tietää" eli tietää että hän kohta taas katsoo korvat. Ja mamma oli vastannut että kyllä hän tietää, hän on kokenut niin paljon jo.

Illalla sitten mulla alkoi nuo pistokohdat tekemään paljon pipiä ja suutuin ja itkin paljon ja kovasti. Pappa oli hukannut Tristan-isoveljen fanttipehmo ja Tristan huusi sitä sängystään. Lilly huusi koska oli nälkä ja väsy. Meidän kodissa oli aika meteliä. Mutta Mamma antoi vähän maitoa, tai luulin sen olevan maitoa mutta se maistuikin tosi pahalle ja suutuin vielä enemmän. Mamma lohdutti ja lauloi ja sanoi että se auttaa hetken päästä, sain maitoa päälle jotta paha maku meni pois suusta. Sitten Lillykin sai lääkkeensä ja maito ja pääsi laatikkoonsa nukkumaan. Pappa löysi vihdoin Tristanin fantti keittiösohvan alta ja velikin rauhoittui heti.  Kohta ei tehnytkään enään niin pipi mun jaloissa ja pystyin itsekin nukahtamaan.

Tästä tuli nyt vähän pidemmät terveiset kun mitä mun systeri kertoi, mutta kun mulla aina juttuja riittää.

Iloisia terveisiä
Liam


Ai mamma vielä täällä muistuttaa että ne minunkin mitat saa mainita. Mäkin olen kasvanut kunnolla. Mittani ovat nyt 8100g (3120) , 66,5 cm pitkä (49) ja pää 41,6cm (33). Mamma on ihan rakastunut mun paksuihin sääriin ja pyöreään kaljuun päähän. Pappa keksi tässä yksi päivä että näytän Kekkoselta, joku vanha presidetti,mikä se nyt sitten on. En mä tajuu miten mä voin näyttää joltain muulta kun itseltäni.

Sairas lapsi = nähtävyys?

Kävimme 5 kk neuvolassa tänään ja koska Lillyllä on ollut korvatulehdus ja nyt on leikkaus tulossa kävimme terkkarin puolella lääkärin luona tarkistamassa korvat. 

Meidän terkkari on pieni, ja harvoin kun siellä käyn siellä on enemmän kun pari ihmistä. Tänäänkään ei olut monta mutta ottivat mun päähän ja kunnolla. Kun tulevat ulos lääkärin vastaanotolta kävelevät meidän ohi mutta pysähtyvät metrin päästä TUIJOTTAMAAN minun tytärtäni!!  

Mun olisi pitänyt kysyä että onko heillä asiaa? Mutta hämmennyin niin että itse keskityin ihastelemaan mun nukkuvaa tytärtä ja yritin olla tuntematta selässäni nuo tuijottavat katseet. Ymmärrän että ihmiset vilkuilee Lillyä, onhan hän hiukan erilainen vauva nenämahaletkunsa kanssa, naama täynnä teippiä, mutta joskus toivon että aikuiset ihmiset olisivat yhtä uskaliaita kun lapset, kun esim lapsi tulee neuvolassa suoraan ja kysyy, "mikä tuo on?" Ja osoittaa letkua. Kerron mielelläni, ainakin se on mieluisampaa kuin se että vaan tuijotetaan kun ollaan kävelty ohi ihan kun en mukamas huomaa. Koska joo, huomaan!! 

Toinen mitä en ymmärrä on kun lapsi kääntyy omalle vanhemmalleen ja kysyy "äiti/isä miksi tolla lapsella on tuollainen?" Ja vanhempi hyssyttelee lastaan. Joo, se voi olla "noloa" mutta kaikki vanhemmat tietävät että lapset kysyvät suoraan, arkailematta asiaa. Ja ne vanhemmat kenen lapset eivät vielä ole saavuttaneet sitä äänekkäästi pohtivaa ikää niin odottakaa vaan, joku päivä se tulee vastaan.

Jos et tiedä miksi lapsellani on letku mikä menee nenään, niin vastaa lapsellesi ihan rehellisesti että et tiedä. Jos olet uskaliaalla tuulella voit sanoa lapsellesi että "kysytäänpäs vauvan äidiltä". 

Uskon vahvasti että jos emme piilottele ja hyssyttelemme lapsillemme erillaisuuksia läpi heidän elämäänsä niin ehkei kaikki sitten "pelkäisi/kammoksusi" erillaisuutta niin paljon. Ehkä kiusaaminen vähentyisi. 

Joku päivä minun poika ja minun tytär joutuvat riisumaan vaatteensa luokkakavereiden edessä kun on liikuntatunti ja mä toivon että kun kaverit pohtivat heidän arpiaan että he sitten hyväksyvät lapsieni erillaisuutta. 

Älkää hyssytelkö asioita mitkä teitä tai teidän lapsia mietityttää. Ainakaan ne mitkä koskee meidän perhettä. Se loukkaa niin paljon enemmän kun kuiskataan selän takana kuin se että kysytään suoraan meiltä mitä mietitte.

Onhan meidän perheessä muitakin lapsia jotka aina välillä ihmettelevät Lillyn asioita. Hitto jo se että hän on tyttö ja muut meidän perheen lapsista on poikia ja hänellä on tyttöosia ja heillä poikaosia on jo niin iso ja jännä juttu! 

Jopa meidän keskimmäinen 1, 9 v osoittaa Lillyn letkua ja sanoo dricka eli juoda. Jepp, sitä kautta menee Lillyn juoma. 

Joten kysykää, me vastaamme kyllä! :) 

Hoitajakäynti lastenklinikalla ja leikkauspäivä tietoon

Kävimme Lillyn kaa tänään sydänasemalla hoitajan luona. Hän otti saturaation, paino ja pituus. 

Painoa Lillylle on nyt kertynyt huimat 4,5 kg (vähän ylikin mutta en muista monta kymmentä grammaa)  ja pituutta oli 59,6cm :) hän kasvaa, varsinkin pituuskäyrä menee vain ylöspäin ja paino taas tasasesti. 

Saturaatio pomppi 85-87 välillä. Leikkauksen jälkeen sehän oli noin 92, viimeisimmän osastokäynnin aikaan eli sillon kun tehtiin se varjoainekuvauskin se oli 89 ja nyt sitten tuo n 86. Hitaasti mutta varmasti se laskee joten seuraava leikkaus Glenn leikkaus on nyt edessä. Olimme valmistautuneita siihen että se tulee n 3-7 kk iässä ja sanoivat jo että BT shuntti mikä Lillyllä on voi jopa aikaistaa sen. Joten tosi hienoa että hän pääsee melkein 6 kk ikään ennen kun se tehdään. 

Leikkauspäivä?

 4.8.

Lillyn lähiperheessä vietetään sillon merkittävän henkilön syntymäpäivää joten toivon mukaan se tuo onnea mukanaan että se tehdän sinä päivänä.
Mitä leikkauksessa tehdään?
Suljetaan tai otetaan pois shuntti mikä laitettiin edellisessä leikkauksessa (en ole varma kumpi) ja sitten yläonttolaskimo yhdistetään keuhkovaltimoon. Tarkoitus leikkauksen kanssa on että yläraajojen verenkierto tapahtuu sitten keuhkojen omalla paineella eikä sydämestä.
(Tämä on ensimäinen leikkaus "rakentamassa" tytölle Fontanan verenkierto. Toinen on sitten 1,5-4 vuoden iässä jossa alaonttalaskimo liitetään keuhkovaltimoon. Kun vierenkierto on tehty valmiiksi niin tytön verenkierto pyörii ympyrässä eikä kahdeksikossa niin kuin terveen ihmisen. )

Lilly ei anna periksi pään nostamisessa joten toivon mukaan tsemppaa läpi leikkauksessakin. 

Filikset? 

Mitä mä sanoisin, tiesimme että tämä tulee eteen joten kun päivämäärän sain hoitajalta olin aika helpottunut koska ollaan jännäilty niin pitkään että millon se tulee olemaan. Sitten stressi että toivottavasti nyt pysytään terveenä! 

Kotimatkalla ajatukset pyöri taas tuhatta ja sataa. Päivää ennen hänet pitää viedä osastolle käymään kaikissa eri testeissä, labroissa ja tarkistuksissa katsoakseen ettei ole mikään infektio tmv mikä estää leikkauksen. Ja ennen leikkausta hänen kai on oltava tietty aika syömättä joten jännittää että jos kyse on hyvin monesta tunnista olisiko helpompi jättää hänet sinne yöks, mutta jos leikkaus on heti aamulla sanommeko heipat jo edellisenä iltana vai menemmekö sinne paikalle heti aamulla vielä. Ja miten ihmeessä pystyisi edes tytön jättämään ennen leikkausta sinne kun hän nyt jo reagoi niin voimakkaasti sairaalaoloon. Paljon on siitä mietittävää, ehkä ajatukset selkenee kun soitan K4 osastolle. 

Kun olin muutama kilometri kodistamme tuli kyyneleet silmiin ja tunne että en, en halua päästää hänet leikkaukseen!

 EN MISSÄÄN NIMESSÄ!!! Mitä jos menetän hänet?! Miten mä voin valmistautua siihen että mitä jos tämä on viimeinen kuukausi tyttäreni kanssa??? 

Mutta pakko päästää koska ilman leikkausta ei olisi pitkä aika hänen kanssaan enään. 

Fiilikset: pelottaa ihan helvetisti mutta pakko vaan pysyä vahvana koska muuta vaihtoehtoa ei ole edelleenkään. 

Miksi tämä tapahtui meille?!

....

Hiljaista on ollut blogin puolella. Mutta se kai on hyvä merkki. Minun päivät menee siihen että keskityn vain lapsiini enkä muuhun.  

Täällä on ollut niin mahtava ilma että olemme olleet pääosin ulkona aamusta-iltaan! Jopa kaksoset. Lilly siis myös. Nukkuvat vaunussa, välillä hengailevat sitterissä tai sylissä. Nyt pitäisi alkaa pitämään heidät enemmän lattialla ja ulkona vaikka viltillä. Jos Lilly saisi niskalihakset kasvatettua ja Liamilla on kova hinku oppia liikkumaan jonnekin. 

Hiljalleen Lilly on palautunut omaksi itsekseen. Vaipanvaihdotkin välillä sujuu ilman mitään huutoa. Ja jopa jutellen ja hymyillen. Hän juttelee paljon meille, tyttö joka harvoin on hiljaa. Ja veljistään (jos ei Liamia) lasketa mukaan niin sanoisin että hän tykkää eniten Viggosta, koska hän on rauhallisin. 

Viggo, esikoisemme siis, jakoi vauvat kun olivat mahassani. Pikkuveli oli Milianin, ja pikkusisko vain hänen. Ja sitä mieltä hän vieläkin on. Hänen maailma murtui kun pikkusisko ei tullutkaan kotiin synnytyksen jälkeen, ja hän oireilee öisin kun sisko joutuu sairaalaan. Tai nyt kun yllättäen jouduin pakkaamaan juhannuspäivänä tytön autoon ja ajaa lastenklinikalle laittamaan uutta nenämahaletkua paikalleen koska tyttö päätti repäistä se irti, tulimme takaisin vasta kun muut pojat olivat nukkumassa ja viggo huusi muutamaan otteeseen yöllä. Vasta kun tajusin että hän on lillystä huolissaan ja sanoin että Lilly on kotona, Lilly nukkuu kotona omassa laatikossaan pappan kanssa olkkarissa, niin poika rauhoittui. 

Yksi päivä kysyin jos Lilly menisi viggon syliin kun otin lapsista kuvaa, ja viggo huudahti ei hän ei halua Lillyä syliin. Kuvittelin syyksi kun Lilly huutaa niin kovaa mutta todellisuus sai minun sydän taas särkymään. Kysyin miksi et halua häntä syliin. "No kun en halua että hän tartuttaa minua!" 

Kävimme sitten läpi taas hyvin tarkasti Lillyn sairautta, että se on vain hänellä eikä kellään muulla eikä hän voi meitä sillä tartuttaa. Flunssan hän voi tartuttaa mutta ei tämä sydänasia. Sen jäkeen Viggo on ollut vielä enemmän Lillystä huolehtiva. Hän tulee yllättäen kun Lilly on sylissäni ja laittaa kädet lillyn poskille ja sanoo jag älskar dig Lilly. Silittää hyvin rauhallisesti hänen päätään. Tutkii hiljaa hänen pieniä käsiä ja voi kun pieni jalka katso mamma! Ilahtuu niin kovasti kun tyttö hymyilee hänelle ja juttelee. Ja kun viggo menee pois ja lilly seuraa häntä katseellaan ja sanon Lillylle "niin minne Viggo meni" niin viggo heti vastaa "olen Lilly täällä ihan lähellä sinua." Ja itse istun pidättelemässä kyyneleet tippumasta silmistäni. 

Miten tämä poika jonka pikkuveljet eivät ole pätkääkään kiinnostaneet häntä vauvoina, ei Liamkaan, voi olla niin rakastunut pikkusiskoonsa. <3