Päivittäin puhuvat että ehkä huomenna kotiin. Joka päivä sitä ajattelee että enpäs usko heitä ennen kun oikeesti ollaan menossa kotiin, kun niin pettyy kun ei päästäkään. Mutta siinä sitten olet taas ja innoissaan odotat seuraavaa päivää, koska ehkä on kuitenkin EHKÄ!
Keskiviikkoa haimme esikoisen toinen vesirokkorokoteannos ja neuvolatäti kysyi pojalta että onko sulla ikävä Lillyä. Poika joka oli juuri rauhoittunut siitä että hänelle laitettiin piikki, purskahti taas itkuun.
"Joo! Hän on minun pikkusisko, vain minun ja minä haluan hänet takaisin!"
painoin pääni hänen hiuksiin ja halasin samalla kun purin huultani etten itse alkaisi itkemään. Niin sydäntäsärkevää kuulla tuota vaikka sen tietää ja vaikka itsellä samat tunteet.
Keskiviikkona olivat INR arvot vihdoin kohillaan mutta murskasivat toiveet ja sanoivat että luultavasti pitävät häntä kuitenkin siellä vielä muutaman päivän seuratakseen että arvot pysyvät. Tai sitten ehkä päästävät kotiin ja käymme erikseen labrassa ottamassa verikokeet. Sanoin että jos meiltä kysytään niin ajetaan ihan mielellään lastenklinikalle labraan jos vaan saadaan tyttö kotiin.
Ehkä huomenna.
Torstaina mies soitti ennen kun lähti kysyäkseen kotiutumista.
Ei tänään, INR arvo oli ollut aamulla 1.9.
Ehkä huomenna.
Perjantaina olimme juuri soittamassa osastolle että pääseekö tyttö kotiin kun sieltä soitettiin. Sanoivat että hän ei pääse kotiin vielä kun INR oli 1,7. Mutta hän pääsee päiväksi kotilomalle. Palata pitää 20-21 maissa. Innostuin niin että 30 minuuttia pyörin vain sinne tänne kotona enkä tiennyt mistä edes löytää vaatteita itselleni. Otin esikoisen mukaan hakemaan tytön, ja lähdettiin. Lilly oli niin innoissaan. Kerrankin ei itkenyt edes kun joutui kaukaloon.
Hän oli koko päivän iloinen, niin iloinen. Jopa vaipanvaihdot sujuivat ongelmitta kun sydänveli seisoi vieressä juttelemassa. Ja kaksosten onni kun taas olivat yhdessä. Liam ei meinannut sylissä pysyä kun oli niin innoissaan siskostaan, ja Lilly ei halunnut pitää näppiääb erossa Liamista.
Teki meille kaikille niin hyvää saada hänet edes muutamaksi tunniksi kotiin.
Illalla kun olin palannut kotiin sairaalasta ja kaikki lapset nukkuivat tunsin miten levollinen olo oli ekaa kertaa viikkoihin. Lilly oli ollut kotona, eikä yhtään itkuinen eikä metelisäikky. Meidän Lilly. <3
Lopuksi meille taas kyllä sanottiin. Ehkä hän kotiutuu huomenna. Mutta se ei tn tuntunut niin pahalta enään.
Perjantaina olimme juuri soittamassa osastolle että pääseekö tyttö kotiin kun sieltä soitettiin. Sanoivat että hän ei pääse kotiin vielä kun INR oli 1,7. Mutta hän pääsee päiväksi kotilomalle. Palata pitää 20-21 maissa. Innostuin niin että 30 minuuttia pyörin vain sinne tänne kotona enkä tiennyt mistä edes löytää vaatteita itselleni. Otin esikoisen mukaan hakemaan tytön, ja lähdettiin. Lilly oli niin innoissaan. Kerrankin ei itkenyt edes kun joutui kaukaloon.
Hän oli koko päivän iloinen, niin iloinen. Jopa vaipanvaihdot sujuivat ongelmitta kun sydänveli seisoi vieressä juttelemassa. Ja kaksosten onni kun taas olivat yhdessä. Liam ei meinannut sylissä pysyä kun oli niin innoissaan siskostaan, ja Lilly ei halunnut pitää näppiääb erossa Liamista.
Teki meille kaikille niin hyvää saada hänet edes muutamaksi tunniksi kotiin.
Illalla kun olin palannut kotiin sairaalasta ja kaikki lapset nukkuivat tunsin miten levollinen olo oli ekaa kertaa viikkoihin. Lilly oli ollut kotona, eikä yhtään itkuinen eikä metelisäikky. Meidän Lilly. <3
Lopuksi meille taas kyllä sanottiin. Ehkä hän kotiutuu huomenna. Mutta se ei tn tuntunut niin pahalta enään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti