Itkin tänään, onnesta ja surusta.
Itkin koska tyttäreni nauroi isoveljelleen kun hän pomppi hänen edessä. Teki liikkeitä jotka vain vauvan mielestä ovat hauskoja.
Hänen nauru kuullosti minun mielestäni kuin keijut tassivat. Hyppivät kukasta kukkaan. Tanssahtelevat lehdillä niin että sadepisarat lehdiltä lentävät.
Mulla on mielikuvitusta, tiedän.
Itkin tänään koska tyttäreni nauroi. Nauroi! Tuntuu että jokainen hetki tuota naurua pitää vaalia, pitäisi nauhoittaa koska mitä jos emme koskaan enää sitä saa kuulla?
En enään muista miltä se kuullosti.
Nauhoitus ei kuitenkaan ole sama asia.
Nuuskutan jatkuvasti hänen päätään, Lillyllä on vieläkin vauvatuoksua, Liamilla ei samalla tavalla. Ekat kuukaudet Lillyn tuoksu oli vain teippiä. Pääkanyyleistä, myöhemmin nenämahaletkusta. Nyt hänen päänsä tuoksuu vauvalle enkä minä voi saada tarpeekseni tuosta tuoksusta.
Itkin tänään surusta.
Niin suunnattomasta surusta, mutta en voi tasan tarkkaan sanoa mistä se suru tulee.
Varmaan koko meidän tilanteesta, koko meidän elämästä.
Nautin siitä kun lähennyn kasvoillani Lillyn kasvoja, hän ojentaa vasenta kättään ja haluaa koskettaa kasvojani, tunnustella niitä.
Tuo pieni, siro, jääkylmä käsi, terävine kynsineen vaikka kuinka niitä leikkaa.
Tunnen että hän on olemassa, tämä ei ole unta, ei painajaista. Hän on täällä, hän on meidän koko perheen tyttö, hän on olemassa.
Hän on hengissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti