On opettajia...ja sitten on OPETTAJIA

Viikko sitten tapasin lapsuudenystäväni ketä en ole 8 vuoteen nähnyt, mutta niin kun aina niin juttu luisti yhtä hyvin kun ennen ja ihan kuin olisimme eilen nähneet viimeksi, jatkettiin siitä mihin jäätiin. Paitsi että molemmille on tapahtunut paljon vuosien aikana, eroja, lapset ovat kasvaneet, uusia suhteita ja niin edelleen. 

Aloimme puhumaan opettajista, ja muistelimme oma ala-asteen opettaja, ketä meillä oli luokilla 4-6, ja josta kaikki ehkä eivät pitäneet. Olihan hän aika tiukka ja piti kiinni tarkasti rajoista, mutta huumorintajuinen mies. Meidän molempien mielipide oli kuitenkin se, että hän oli todella hyvä opettaja ja sellainen opettaja ketä ei kyllä koskaan unohda!

Esikoiseni on ollut kiusattu eiskoulusta asti, ei.. vaan jo viitosryhmästä alkaen, ja ajoittain hänellä on ollut tunne että kaikki vihaa häntä, ettei hänellä ole yhtään ystävää koko koulussa eikä hän ole halunnut sinne mennä ollenkaan. Kun olen puhunut luokkakavereista, hän on aina huomauttanut että "eivät he ole hänen kavereita". 

Viides kouluvuosi oli kaikista rankin ja suurella huolella mietin miten kuudes kouluvuosi tulee menemään. Osa luokan opettajista vaihtui ja muutokset ovat aina olleet pojalleni vaikeita. Olin huolissani ja surullinen siitä, että mitä jos hänen ainoat muistot ala-asteelta ovat vain huonoja, usein ne negativiiset tunteet ovat ne mitkä hänelle jää päälle ja on vaikeata nähdä ne positiivisetkin asiat mitä koulussa on tapahtunut. 

Huoleni oli aivan turha! 

Meidän koulun opettajat ovat kaikki omalla tavallaan mahtavia, ja jokainen heistä on ollut erilailla tavoilla tärkeä pojalleni sekä minulle. Mutta ne opettajat ketä hänellä oli viimeisellä luokallaan pelasti eskoiseni koko ala-asteen ja muistot siitä!
Poikani ei lopeta koulua tänään iloisena siitä, että hän pääsee pois tuosta koulusta missä hänellä on ollut vain huonoja muistoja.  Vaan ILOKSENI hän lopettaa koulun surullisena siitä, että hän joutuu eroon luokkakavereista ( kyllä tämän kouluvuoden aikana olen saanut käyttää sitä sanaa heistä ) ja varsinkin opettajista. 

Hänellä on mitä upeimpia muistoja tästä viimesisestä vuodesta! Koko kouluvuoden aikana hän on kerran tullut kotiin itkien että häntä kiusataan, ja silloin siihen puututtiin heti kun otin yhteyttä kouluun. Toinen kerta kun hän tuli itkien kotiin oli tällä viikolla, kun hän yhtäkkiä, ihan selvästi, oli ymmärtänyt että tämä on kohta ohi ja hänen täytyy sanoa heipat kaikille. 

On opettajia,,, ja sitten on OPETTAJIA!

Tämän vuoden opettajat...
En voi koskaan tarpeekseni kiittää heitä kaikesta mitä ovat, ei vaan minun pojan vuoksi tehneet, vaan koko luokan lasten takia! He ovat nähneet nämä lapset kunnolla ja mihin he kaikki pystyvät. Miten hienoja yksilöitä jokainen heistä on.
He ovat muodostaneet tästä luokasta "luokan".
Luokan missä oma lapseni ainakin on tullut kotiin joka päivä ja kertonut jotan hyvää päivästä mikä hänellä on ollut. Jotain hauskaa mitä joku oppilasta tai opettajista on sanonut tai tehnyt. 

Ja tiedän, opettajat nyt varmasti sanoisi että "ei, oppilaat ovat luokasta tehneet luokan" mutta ilman teitä aikuisia tukemassa, auttamassa ja opastamassa heitä löytämään oikeat tavat ja tiet, niin se ei olisi ollut mahdollista. 

"Osse, ika, Helena och Minna är bäst och jag kommer sakna er!" hälsar Viggo.

Jo keskellä lukuvuotta itkin onnen kyyneleet puhelun jälkeen kun Ika ylisti koko luokkaa minulle, mutta mikään ei kyllä voinut valmistaa minua siihen kyyneltulvaan mikä tuli noin viikko sitten kun eskoiseni tuli kotiin ja iloisena huusi että "Osse" on omistanut heille biisin! Olivat saaneet jokainen piirtää perhosen tietämättä mihin se menee ja nämä 23 erilaista perhosta koristaa nyt "levykannen". Kun sanan laulut kuuntelee niin ne menee ainakin tällä äidillä suoraan sydämeen kertoen miten tärkeä jokainen oppilasta on ollut tälle opettajalle. Luokka täynnä ihania "tuuliviirejä"! 

(Ja se on muutenkin ihana "kesä-biisi", käykää kuuntelemassa "Mitä kuuluu tuuliviiri". 💛😎)

En tiedä minne "Ossen" tiet jatkaa nyt, mutta jos hän opettajana jossain jatkaa, niin tiedän että hän tulee jämään monen lasten ja vanhempien sydämiin. 

Tusen tack till er alla och ha en super fin sommar!

 Suuri kiitos teille kaikille ja hyvää kesää!

Olen väsynyt.

 Olen väsynyt. Kaksi sanaa. Niin ladattu täynnä kaikki ne tunteet mitkä olen sulkenut taas pieneen laatikkoon aivoihini koska ei ole ollut mahdollisuutta tai aikaa sitä laatikkoa avata. Aina on helpompi liimata hymy kasvoille ja sanoa kaikki on ihan hyvin. 

Tämä vuosi on ollut todella rankka! En vain sitä ole halunnut myöntää. On myös ollut paras vuosi pitkään aikaan, mutta se että uskalsin ottaa askeleen tuntemattomaan vei kaikki voimani.

Vuoteen on mahtunut:

- päätös erosta, sen kertomisesta toiselle osapuolelle ja sitten lapsille. 

- Toisen ihmisen muutto uuteen kotiin, miettimiset miten järjestää asuntoasiat ym kuntoon

- Toisen ihmisen täysi paljastuminen, asiat mitä olen pitkään epäillyt ja saanut niihin vahvistuksen ja tunne siitä että en ollutkaan hullu! Helpotus siitä jopa!

- uusien ihmisten tapaaminen, mm muutama ei niin mukava sellainen

- työstäminen siitä kuka minä olen, kuka minä olen oikeasti. Ja uskallus olla täysin oma itseni! Myös muiden ihmisten kanssa.

- unohtumaton matka mikä kasvatti minut suunnattomasti 💙💛

- rakkaan nelitassuisen ystävän menetys😭

- työn loppuminen💔
- Lasten oireilu kun ovat nyt ymmärtäneet että ei mamma ja pappa eivät palaa yhteen enään. Sekä heidän muut haasteet.

- Itsensä hyväksyminen- THIS IS ME! ja se on ihan ok. 😎

- uuden ihmisen tutusumiseen 💗

- YSTÄVÄT, PERHE JA LÄHEISET! 💖💖💖💖💖

Tänään hetkeksi se kansi avautui, otin pienen metsälenkin ja itkin ulos kaikki ne tunteet...
 viha, suru, häpeä, onnellisuus, rakkaus, menetetty rakkaus, pettymys, anteeksianto...ja se väsymys!

Olo tuntuu hiukan kevyemmältä nyt. 😌

"Out of suffering have emerged the strongest souls; 
the most massive characters are seared with scars."
- Khalil Gibran

Olen nostanut nyrkit pystyyn taas niin kun aina ja jatkan eteenpäin, olenhan ihan suunnattoman vahva ihminen! 💪💪

Vitun vitun vittu!!!!

 Voi vitun paska aamu!!!

Joo tää postaus alkaa voimasanoilla, kukkahattutädit ja sedät voivat peittää silmänsä jos on liian voimaksta heille koska lupaan ja vannon että JOS he olisivat kokeneet tämän aamun mun tilalla olisivat päästäneet samat sanat suustaan jos ei jotain vielä pahempaa. 

Tää vitun saatanan ADHD ja sen tuoma impulsiivisuus, triggerit, heikot hermot ym paskaa tekee mut ihan vitun hulluksi!

Kun aamu alkaa sillä että heräät 5:45 koska pitää hakea Tristan isältään 6:15. Matkaa kotien välissä on vaan sellainen 5 min pikkuteitä mutta yön aikana on satanut lunta ja auto on hautautunut siihen. Tämä mutsi on siis valmiiksi jo väsynyt kun uni jälleen tuli vasta puolen yön jälkeen. 

Poika on iloinen ja puhelias, ja saalaa toivon että kunpa tämä jatkuisi tälläisenä, mutta tiedän jo miten lopputulos luultavasti tulee menemään. Muistutan että pitää olla vähän hiljaa kun menemme sisälle, muut veljet ehkä nukkuu vielä. 

Liam on hereillä, ja laittamassa tv ohjelmaa päälle. On kun joku kääntäisi vipun Tristanissa, iloinen poika muuttuu siihen joka painaa joka ikistä nappia muissa, härnää jatkuvasti ja äänenensävy muuttuu vaan korkeammaksi koko ajan. Mun hermot kiristyy yhä enemmän - TARVIIN AAMUKAHIA ENNEN TAPPEUILTA, KIITOS!! 

Hetken hän jaksaa tsempata kun saan elokuvan päälle joka pitää mielenkiintoa yllä sillä välin kun saan puuron mikroon ja istun alas 5 min sängylleni kahvini kanssa. Heti kun kuppini on tyhjä hän alkaa jahtaamaan Liamia ympäri taloa kiljuen ja huutaen. Muut kaksi herää, kiukkusina koska Tristan herätti huudollaan, ovia paiskotaan, äidille huudetaan "turpa kiinni! Kyllä mä tiedän!" kun sanon pukemaan kouluvaatteet päälle. Näen Viggon ja muistan että on hänen syntymäpäivä tänään. Laulan, onnittelen, pussaan ja halaan! Mun rakas esikoinen 12 vuotta. Saa lahjansa famoltaan, toivomansa kassakaappi ettei sisarukset pääse enään varastamaan hänen rahansa. Muistutan että minun lahja on se käynti Helsingin observatoriossa kahdestaan. Pari minuttia ovat taas sulassa sovussa kunnes Tristan väkisin yrittää saada Viggon kassakaappi auki sillä välin kun isoveli on pukeutumassa.

Käyn laittamassa puuroannokset lautasille, muistutan kouluvaatteista, ja sama tiuskiminen jatkuu Milianilta, "mä puen jo, pää kiinni!" samalla kun hän vieläkin on vasta alusvaatteissaan. Taksi lähtee 25 min päästä.

Puuro lautasilla, Milian on melkein pukeutunut, lapset tulossa pöytään, ja Tristan täytyy taas tökkiä Liamia hänen "kynsillä" mitkä hän on tehnyt paperista. Olen jo sanonut niistä pari kertaa aamulla ja sanoin että seuraavan kerran otan ne pois kokonaan. (tiedän olisi pitänyt heti ottaa mutta kun tiedän mitä siitä seuraa, enkä sitä jaksanut niin toivoin että hän olisi vaan lopettanut. ) Otan ne siis pois kokonaan ja sanon että sinulla voi ne olla isälläsi kun olet yksin siellä, ei enään täällä muiden kanssa. 

Tottakai siitä syntyy täysi raivokohtaus, heittää tavaroita, huutaa rumia ja paiskoo ovia. Minä olen vain onnellinen ettei hyökännyt jonkun veljen kimppuun. Saan pojan syömään aamupalaa vedoten taas siihen että muuten et saa avata joulukalenteria. ( ADHD lääke annetaan aamupalan kanssa joten se on vähän pakko saada lapsen syömään jotain aamulla. ) 

Aamupala sujuu jotenkuten, mitä nyt koko ajan Milian aukoo minulle päätä. Aamupalan jälkeen kun Tristan on rauhoittunut vähän, on sitten Liamin vuoro ärsyttää muita. Istuivat sohvalla katsomassa tvtä, on vielä 7 min ennen ulkovaatteiden pukemista, ja menen omaan "huoneeseen" pukeutumaan kun kuuluu kauheata huutoa ja Tristan juoksee luokseni että "Milian potki Liamin alas sohvalta niin että hän löi takaraivonsa lattiaan!" Voi nyt VITTU oikeesti!!!! Liam huutaa hysteerisenä ( oikei tää poika on aina vähän ylidramaattinen) Milian istuu sohvalla virne kasvoilla. Menetän hermoni ja karjun hänelle että mene ulos täältä, ulkovaatteet päälle ja pihalle! Viggo valaisee että Liam aloitti. Katson Liamin päätä ja käsken hänet sitten omaan huoneeseen ja muut pojat pihalle. Itsellä on kauhea pissahätä ja mietin että pitäsikö ottaa riski, katson triggeröityä karhukoplaani ja totean että ei, nyt on pakko pidättää!

Kauhealla kiireellä pukeudun että kerkeen ulos ennen kun Viggo ja Tristan ovat samaa aikaa pihalla. Heitä kun ei voi jättää kahdestaan ilman valvontaa. Milian ja Viggo ovat ehtineet pihalle ennen minua ja näen että Milianilla on lumipallo kädessä. "Päästä irti, heti!" käsken hänet. "Mutta kun Viggo jo heitti koko niskani täyteen lunta!" hän karjuu vihaisena mutta heittää kuitenkin kerrakin lumen pois. 

Alan kolaamaan pihaa että pääsemme autolla liikkumaan, Tristan haluaa auttaa joten pyydän hänet kolaamaan postilaatikon edestä. Annan koiran Milianille että hänellä on jotain tekemistä eikä pelleile Viggon kanssa. Viggo pomppii muiden edessä ärsyttäen. Tristan työntää kolaa Viggon päälle tahalleen. Muistutan että ei vaan postilaatikon edestä lumet pois. 

Minuutti sujuu hyvin, kunnes Milian huutaa että Tristan jätti kolan tielle jonne se upposi lumeen. Sanon hänelle että hae se pois sieltä ettei taksi aja sen päälle. Poika pyörii lumessa vaan. Milian karjuu hänelle että "hae se kola pois!" jolloin Tristan ampaisee Miliania kohti valmiina hyökkäämään. Olen itse kauempana pihalla ja tiedän että en millään kerkee heidän väliin ennen kun rytisee, on vain yksi vaihtoehto. Kerään kaikki viimesiet flunssaiset voimani, otan kiinni kolasta saadakseni lisää voimia ja yritän karjua että nyt oikeesti hae se kola pois sieltä, samalla tunnen että nyt valahti housuihin pieni määrä. Huudan heille itkuisena että nyt oikeesti, kun ette taas mitään kuunetele ja tottele ja mä en kerkeä vessassa edes käydä kun pitää toimia erotuomarina ettette vain hyökkää toistenne kimppuun sillä aikaa, niin mä nyt sitten pissasin housuuni. "Ai oikeestiko?" kysyvät kaikki kolme ja kääntävät päänsä minua kohti.

Tristan hakee kolan just ennen kun taksi ajaa tiehaaraamme, vielä taksissa Milian ja Tristan täytyvät potkia toisiaan ja käsken Milian siirtyä toiselle paikalle. ( Taksikuski myös on joutunut useamman kerran pysähtymään ja vaihtamaan heidän istumajärjestystä kun kuumenee liikaa.)

Menen sisälle, peseydyn ja vaihdan housut ja laitan rauhoittuneen Liamin hiukset kiinni, hän leikkii ja minä aloitan blogitekstini jotta saan paineet purettua johonkin. 30 min myöhemmin äitini tulee Lillyn kanssa vähän ennen kun taksi toisen kerran kurvaa pihaamme. Kaksoset lähtevät iloisina kouluun ja kerron äidilleni aamusta, nyt jo vähän nauraen. Haen puita, lämmitän takan, keitän kahvit ja istun alas kirjoittamaan loput tekstistä. Ajattelen että oliko tämä aamu sittenkään niin paha...?

Mutta uskokaa tai älkää, olen lyhentänyt tätä tarinaa paljon! Tässä ei tule ilmi ihan kaikki koska muuten tekstiä olisi monen monta sivua. Monet jotka tietää meidän arjesta miettii miten mä jaksan. No kun ei jokainen aamu onneks ole näin, ihan näin, tulinen. Paitsi että olisi, jos en minä olisi paikalla ennakoimassa joka ikinen hetki! Tätä sitä on kun eivät ennakoimisetkaan auta. Mulla on 5 lasta joilla ADHD, joista 4 ovat lääkittyä, joten koulupäivät sujuvat heillä suht koht hyvin ja koska siellä jaksavat keskittyä niin kotiolot ovat useinmiten vähän vähemmän "tuliset". Olen sata varma että itsellänkin on ADHD ja mietin usein että miten paljon paremmin jaksaisin, tai miten paljon pitempi pinna minullakin olisi jos minullakin olisi lääkitys. Mutta joulujännitys tekee sen että lääkkeen vaikutus ei toimi kunnolla. Lumi on ihanaa mutta sen heittäminen toisen naamaan on vaan vastustamatonta! Kun isän luona on tsempattu että on "kunnolla" niin se "kostautuu" äidin luona. 
Arkea ADHD perheessä on todella vaikeata selittää, millaista se on. Jos sinulla ei ole kokemusta, niin ei, sinä et tiedä ja pahin mitä voit sanoa on että "pojat on poikia" tai "kaikki lapset välillä tappelee/reihuu". Jos sinulla on kokemusta, vertaistuki on todella parasta tukea! Ymmärryksi tuleminen!

Pahin kaikessa on avun saaminen. Me olemme saaneet apua, koska minä olen jaksanut sitä hakea ja vaatia. Meillä on ollut asiakkuus lastensuojelussa, meillä on ollut muutama vuosi perheneuvolassa käyntejä muutaman viikon välein, meillä on ollut perhetyöntekijä pari tuntia viikossa. Mikä on auttanut eniten? Viggon tukihenkilö ketä hän tapaa kerran viikossa sekä kultaakin arvokkaampi tukiperhe! Tukiperhe mikä meillä on ollut 4 vuotta jo, lapset ovat omat itsensä siellä (asia mikä kesti muutama vuosi että uskalsivat olla) ja odottavat innolla että pääsevät sinne. Se että he ovat omat itsensä siellä ja odottavat sinne pääsemistä antaa minulle olon että heillä on turvallista siellä ja osaan oikeasti rentoutua kun siellä ovat. Se on todella tärkeä kunnollinen lepohetki minulle ja todella arvokas viikonloppu kerran kuussa, koska samalla aina yritän saada kaksoset muualle hoitoon. Nyt kuitenkin ei ole varma saammeko pitää tukiperheemme tai ei. Koska tämä hyvinvointialue uudistus. Joulukuussa on tämän vuoden viimeinen viikonloppu heillä siellä ja vaikka en uskovainen olekaan niin rukoilen että sitä ei meiltä viedä pois, vaan saavat jatkaa samassa tutussa tukiperheessä taas ensi vuonna!

Lopuksi haluan sanoa että vaikka mun lapset tekevät minut välillä hulluksi, niin ovat kaikkein tärkeintä minulle ikinä ja rakastan enemmän kuin mitään muuta! Uskon että jokainen joka minut ja meidän perheen tuntee näkee että tekisin mitä vaan heidän vuoksi! 💗

Täällä taas!!

 Apua! Katsotaan osaanko mä edes tätä blogin kirjoittamishommaa enään. 😂

Vuosia on mennyt viime postauksesta ja elämässä on kyllä tapahtunut kaikenlaista!

Aloitetaan Lillyn sydäntilanteesta, joka juuri nyt voi niin hyvin kun on mahdollista. Toki samat jutut seuarataan vielä koko ajan, ja ei hänen elämä ole samaa kuin muiden samanikäisten, mutta oikeesti, tää on se meidän arki mihin me ollaan totuttu. En mä voi jatkuvasti ajatella että voi kun tilanne olisi toinen. Joskus se ajatus väkisin tulee läpi tottakai, kuka nyt ei sitä toivoisi lapselleen, mutta tuo neiti, tuo pippurinen pieni neiti, aiheuttaa minulle enemmän harmaita hiuksia tiukalla itsepäisellä asenteellaan kun millään muulla. Samalla se asenne on just se mikä antaa hänelle itselleen voimia puskea eteenpäin tässä elämässä ja olenkin niin iloinen että hän on äitiinsä tullut. 💜

Kaikki lapseni ovat nyt saaneet ADHD diagnoosit, Liam viimesienä nyt kun koulu alkoi, ja kaikilla pojilla on päivittäiset lääkkeet käytössä auttamaan heitä keskittymään koulussa. Lillylle aloitetaan luultavasti kohtapuolin myös, vaikka minua jännittää todella paljon lääke jonka pakkausselosteessa sanotaan että on riski äkkikuolemalle. Mutta kardiologi antoi luvan ja suosittelikin sitä hänelle jos tarve tuntuu olemaan koulussa, vaikka Lillyllä onkin toimintaterapiaa, puheterapiaa (ja fysioterapiaa) vieläkin, sekä oma avustaja koulussa ja tekee paljon tehtäviä erityisopen kanssa. Tuet siis löytyy, mutta luokkatoverien jälkeen kyllä jää. 
(Oli aika kun mun suurin murheeni oli että apua, 5 lasta alle 5 vuotiaita kaikki. On kyllä tuntunut niin naurettavalta pelolta sen jälkeen 😁)

Lilly piirsi eilen ensimmäistä kertaa koskaan ihan itse ihmishahmon. Kyyneliä oli minun taas pidettävä ylpeydestä mutta samalla surusta.
Piirrustuksessa on Lilly itse kohta 8v mekko päällä. 💞

Tämä ADHD elämä ei kyllä ole helppoa elämää. 😂 En valita, enkä kaipaa sääliä, tämä ei ole sellainen postaus, vaan kertomus vain siitä meidän elämästä ja millaista se meillä on. Itsekin olen nyt itselleni jo diagnosoinut ADHDn, mitä enemmän olen lukenut ja selvittänyt siitä niin kolahtaa kyllä kovasti että tuo olen minä myös! Eikä se tunnu yhtän pahalta, päinvastoin, antaa minulle enemmän voimia kun ymmärrän paremmin miksi toimin jollain tapaa (tai en toimi ollenkaan välillä), ymmärrys ja varsinkin se että voi yrittää olla vähän armollisempi itselleen on 💚. Otin keväällä yhteyttä terkkariin jotta pääsisin tutkimuksiin, lupasivat että syksyllä ottavat yhteyttä, enkä mä ole muistanut heille soittaa uudestaan kun ei ole mitään kuulunut vieläkään. 

Suurin muutos meidän elämässä on varmasti se että päätimme lasten isän kanssa erota. Elokuussa hän muutti omaan asuntoon, vain noin 2 km päästä meiltä muilta, ja minä jäin lasten ja koirien kanssa tänne omakotitaloon. Lopullinen syy eroon tietää me kaksi ja muutama muu lähipiirissä, eikä se asia kuulu koko maailmalle. Kuitenkin, ainakin omasta mielestäni, tulemme nyt toimeen paremmin kun ennen tätä ja lapset selkeesti voivat myös paremmin mikä oli kaikista tärkein. Ovat lisäksi huomanneet että olen iloisempi, hauskempi, rennompi sekä Viggo totesi yksi päivä: "Mamma sulla ei ole enään yhtä paljon migreeniä kun mitä sulla oli ennen!" Lisäksi tuntuu että olen saanut elämäni takaisin, enemmän intoa ja voimia huolehtia taas itsestäni, välillä muistaa laittaa itseni myös ensin ja tehdä asoita itseni vuoksi enkä vain lasten / miehen takia. 
Samalla, vaikka kaikki on helpompi nyt, niin on tämä myös osittain rankempi. Lapset ovat pääosin ajasta minun kanssani, ovat jokainen kerrallaan yksi viikkopäivä isällään, eli minulla on aina 3-4 lasta. Taukoja saan kiitos kolmen vanhimman tukiperheen jossa ovat saaneet viettää viikonloppu kuukaudessa, jolloin voin yrittää saada kaksoset muualle hoitoon samalla. Suurin muutos tässä on ehkä se että ne hetket kun pää oikeesti tuntuu että nyt mä tarvitsen nopeasti tauon ja haluaisn läheteä 2 h käveylle, niin en voi sitä tehdä. Tai jos kaveri yllättäen kysyy mua kahville illalla, niin en voi mennä. KAIKKI tarvitsee suunitella etukäteen. Eli ne pienet hetket yksin ovat kultaakin arvokkaampia ja vaikka esim viime viikonloppuna olin risteilyllä ystävän kanssa enkä nukkunut juuri ollenkaan vaan tanssin koko viikonlopun, niin se antoi niin paljon energiaa minulle jaksaa kotona väsymyydestä huolimatta. Seuraava lapsivapaa näillä näkymin on 24-26.11 eikä kauheesti suunnitelmia vielä. 

Viime viikolla jouduin lopettamaan "yllättäen" meidän vanhin koiramme. 13 vuotias täti jo, mutta niin rakas ja vaikka päätös oli oikea se on aina yhtä rankka! 😭💔

                                   Jekku (Stickypaw´s Black Fantasy) 9.8.2010 - 31.10.2023

Onneks meillä on vielä tämä höpö hännänheiluttaja. 

Mitähän muuta kertoisin...
No vanhat lukijat, tervetuloa takaisin jos jaksatte, jos uusia lukijoita, tervetuloa tänne seuraamaan meidän perheen arkea. Laitan linkin tähän siihen postaukseen mistä blogi monta vuotta sitten kunnolla alkoi. Ja yritän taas päivittää meidän uutta arkea vähän useammin kuin muutaman vuoden välein. 

Tervetuloa siis seuraamaan "The ADHD Family". ( älkää ottako niin vakavasti, se on mun ja muksujen vitsi kun meillä menee vähän vauhdikkaasti välillä että meidän pitäis perustaa youtube kanava sillä nimellä. 😂)

Rankkaa aikaa

Huomasin vahingossa viikko sitten että ilmeisesti kunnan omaishoitajaasioiden sosiaalihenkilö on taas vaihtunut. Voin olla myös väärässä mutta tutun puhelinnumeron kohdalla oli jälleen nimi vaihtunut. 

Se ahdistuneisuus mikä siitä nousi oli aivan järkyttävä! Ensi vuoden puolella on taas edessä omaishoitajapalaveri ja joka kerta se jännittää muutenkin yhtä paljon, mutta sitten kun henkilö joka meidän asioita vie eteenpäin on vaihtunut se jännitys tuhatkertaistuu, muuttuu jopa ahdistuneisuudeksi. Koska se stressi siitä paljonko joudun tällä kertaa taistelemaan asioiden edestä!?!

Tällä hetkellä en ole työelämässä, mun työ on oikeesti nyt tää kotona oleminen. Tottakai mä kaipaan töihin välillä paljonkin, mutta voin myös kertoa että jos mä nyt palaisin töihin, palaisin myös loppuun. Mulla on mun lähihoitaja opiskelusta enään 15 työssäoppimisviikkoa jäljellä, ja kaksi näyttöä, mutta en saa aikaseksi edes ottaa opettajaan yhteyttä koska stressi siitä että on taas asia joka täytyy siirtää eteenpäin tai perua on nyt liian rankkaa.

Mun viikot täyttyvät lasten kuskaamisesta terapioihin tai lääkäri käynneille. Ne yksi tai kaksi päivää viikossa mitä en pyhitä kuskaamiselle niin yritän saada kodin pysymään kasassa ettei se räjähdä täydellisesti. En kuvittele ettei muilla olisi samanlaista, ja vielä työ siihen päälle. En voi tietää muiden perheen rankkuuksista. Tiedän vain että itse olen siinä pisteessä että työ tähän päälle, olisi liikaa. Lillyllä on vain kaksi fysioterapia käyntiä ja yksi toimintaterapiakäynti viikossa. Ensi vuoden puolella alkaa myös puheterapia. Siinä välissä on joka toinen tai joka viikko joku lääkäri, neuvola tmv käynti. Toisiksi vanhimmalla toimintaterapia käynnit ja lääkäkärikäynnit, vanhimmalla alkoi vihdoin Laku-kuntoutus mitä ollaan todella paljon odotettu.

Tää kaikki on ok, viikot menee sujuvasti ja vaikka välillä olen ihan loppu noihin kuskaamisiin niin kuitenkin huomaa sujuu. Myös mun päässäni. Mutta sitten kun sairastelut alkaa. Ja joudun maanantaina perumaan koko viikon hommat, siirtää ne eteenpäin. Löytää uusia päivämääriä milloin mikäkin asia voi hoitaa niin mun pää alkaa vähän hajoomaan. Mutta sitten kun neljä viikkoa putkeen on joutunut siirtämään melkein kaikki menot niin oikeesti alkaa jo stressi tuntumaan. Miten tämän huomaan että mä en tätä jaksa? Parin viimeisen viikon sisällä olen kahdesti mokannut meidän lääkärikäynnit! Minä! Jolla tää organisaatiokyky on top-luokkaa! En ole koskaan aiemmin tämän tehnyt. Pari viikkoa sitten me jouduimme siirtämään yksi lapsen lääkäritapaaminen seuraavaan päivään ja menimme sitten seuraavana päivänä samaan aikaan kun se olisi pitänyt olla edeltävänä päivänä. Ongelmana vain että olimme 2 tuntia etuajassa. Kun ajomatka sinne kestää tunnin niin siinä ei aja kotiin välissä. 

Seuraavana viikkona minulla piti olla Lillyn röntgen ja ilmeisiseti samalla kuulotutkimus ja lääkäritapaaminen peräkkäin samana päivänä. Mutta jotenkin mä olin vain huomannut sen röntgenin, joten menimme kotiin sen jälkeen ja sain sitten ihmettelevän soiton hoitajalta. Saatiin uudet ajat mutta valitettavasti eri päivinä.

Ja miten moitin itseni niin paljon kun mokaan. Tiedän että kaikki joskus unohtaa tai mokaa ja ennen en jäänyt vatvomaan asioita samalla tavalla kun nyt, mutta nyt ne jää pyörimään mun päähän ja tunnen itseni todella huonoksi. Eilen aamulla unohdin laittaa viestiä että poika tulee taksilla taas eikä mun kyydillä. (viime viikon ajoin ja hain lapset koulusta päivittäin koska viereisessä koulussa oli ollut korona tartunta ja koulujen oppilaat menevät samalla koulukyydillä). Ja nyt sitten unohdin kertoa heille jolloin huomauttivat mulle siitä. Esikoulun avustajat siis hakevat lapset taksitolpalta. Ja mä vieläkin vuorokausi sen jälkeen kelaan sitä että kuinka pystyinkään unohtamaan sen viestin.

Mä olen kuitenkin kaikesta huolimatta kiitollinen, mun perheestä, ystävistä ja lähipiiristä/meidän omista vanhemmista jotka tulee ja tsemppaa, auttaa arjen jutuissa. Lasten tukiperheestä joka viikonloppu kuussa antaa meidän hengähtää. Siitä että mun lapset saa sen avun ja tuen mikä heille on oikeutettu,  vaikka olenkin välillä joutunut siitäkin taistelemaan. Mun korista ketkä aina rakastavat mua ja ovat iloisia minua nähdessäni, ja kenen turkkiin voin pääni painaa aina kun tuntuu että tarvii vähän voimaa. Mun miehestä joka ymmärtää mua ja mun tarpeita ja tukee mua, hoitaa lapset ja kodin ne päivät kun mä vaan en jaksa. Ja mun lapsista. Mun viidestä silmäterästä, jotka antaa mulle niin paljon rakkautta.

 Elämä ja ihmiset mun ympärillä ovat parhaimmat mitä voikaan olla. 

keho ei unohda

 Moikka moi, pitkästä aikaa. 
Niin pitkästä aikaa että jopa mun kohta missä teen uudet postaukseni ulkonäkö on muuttunut. 
Ei ole ollut tarvetta kirjoittaa mitään, tai kun on ollut en vain ole ehtinyt ja sitten asia on jäänyt unholaan. Koska kirjoitanhan itseni vuoksi vieläkin, se että jaan nämä teidän kanssa niin toivon vaan että ehkä mun tekstit voi jotakuta auttaa, antaa lohtua tai vertaistukea.
No itse asiaan nyt.


Olen nyt monta päivää ollut TODELLA ärtyisä. Siis aivan järkyttävän kiukkuinen, vihainen, ahdistunut ja itkuisa. Enkä mä ole tajunnut miksi. 
Aloitin muutama kuukausi sitten lenkkeilyn ja nautin siitä tosi paljon mutta viime pari viikon aikana en ole jaksanut yhtään, olen potkinut itseäni kun olen niin huono, annan aina periksi eikä mikään onnistu. Jaksan juosta pari km ja sitten potkin kiviä kun ei vaan vittu onnistu. En jaksa, annan periksi. Joskus koska yhtäkkiä kesken juoksun tulee pelko, mitä jos mun sydän pysähtyy! Ja lopetan juoksemisen kun seinään, tuntuu kun en pysty hengittää. Nyt saan itseni rauhoitettua sen jälkeen aika nopeasti sillä ajatuksella että kävin äsken kardiologilla sivuäänen takia ja sydämeni näyttää oikein hyvältä. Haluaisin vaan antaa periksi koko lenkkeilyn kun oon niin paska siinäkin, mutta mies tsemppaa "älä anna periksi, huomaan miten koko sun keho nauttii kun tuut sieltä pois." Se oli ehkä totta kuukausi sitten mutta ei nyt viime aikoina, Jatkan kuitenkin siinä toivossa että joku päivä taas into palaa. 
Mutta muitakin kipuja on ollut. Vatsa oireilee, kipuja taas aivan yllättäen ruokaaineksista mistä ei aiemmin ole tullut mitään. Tai ruoka ei ylipäätänsä maistu vaikka on huutava nälkä. Ajatus syömisestä aiheuttaa pahaa oloa. 
Selkään tulee outoja pistos kipuja sama hartioihin.
Mutta eniten mua harmittaa tämä mun huonotuulisuus ja kun puran sen jokaiseen joka puhuu mulle joku päivä. Meidän extra energiset lapset ovat hyvin vaikeita jaksaa juuri nyt. 

Ja sitten tuli fb muistot vastaan tänään. Kuva Lillystä, sairaala sängyssä, happiviikset työnnetty otsalle, koska hän vihasi pitää niitä. Sängyssä ne piti olla, koska dreenit keuhkoissa. Pakko pitää happiviikset sanoivat lääkärit ja hoitajat tulivat vähän väliä tuikkaisemaan ne takaisin kun hän oli taas työntänyt ne pois. 

Kuvan kun näin, purkaantui niin järkyttävä ahdistus ja itku etten tiennyt miten päin olla. 
Ja mä tajusin. Vihdoin. Miks mulla on nämä kaikki yllätävät oireet taas mitkä eivät ole pitkään aikaan olleet. Mistä tää ahdistus nyt pursuaa, miks se pakottaa itseään mun päälle. Miks en saa otetta mihinkään, olen kuin perseenammuttu karhu suurin osa päivästä tai sitten itku herkässä. 
Kun mieli unohtaa, päästää irti eikä ajattele sitä enään jatkuvasti koska elämässä on hyvä hetki, kaikki on parempi. Mutta keho ei unohda. Koskaan. Kyllä mä muistin sen leikkauspävän vuosipäivänä. Unohdin täysin toisen tärkeän merkkipäivän meidän lähiperheessä, koska se leikkauspäivämuisto vei mun huomion, mutta sen jälkeen olin laittanut kaiken sivummalle. Ainakin luulin niin. Mieleni oli, ei kehoni. 

Lilly voi nyt hyvin. Niin hyvin kun vain hänen sydän voi sanoi kardiologi kun muutama viikko sitten kävimme sydänkontrollissa. Hänen leikkaus on onnistunut täysin niin kuin piti. Tai siis sydämen kannalta, jos unohtaa ne pienet mutkat toipumismatkassa. Hän jaksaa paremmin ja sen näkee itse, kaikki ne ketkä ovat lillyn aina tunteneet näkee muutoksen. Toki siellä on ne samat asiat kuin aina, eikä hänen jaksamistaan mitenkään voi verrata muihin samanikäisiin tai edes nuorempiin, mutta se on erillaista .CP-vamma täytyy olla tarkka että jatketaan kuntouttamista, juuri myös hänen sydämen kannalta, että se liikkuminen olisi mahdollisimman vaivatonta. Ja kun hän kasvaa niin saa toivoa että se jaksaminen myös jatkuu hyvänä. Mutta juuri nyt en sitä ajattele.

Vai olisiko se minulle sittenkin helpompi? Jaksaisinko itse paremmin jos nyt vaan ajattelein sitä mitä sitten voi tulla. Loppuelämäni. Koska tuntuu siltä että nyt olisi muuten hyvä hetki miettiä taas itseäni ja omaa vointia, mutta oikeesti, haluanko mä avata ne mun ajatukset? Mennä takaisin niihin tuntemuksiin? Auttaako se mun kehoa unohtamaan helpommin jos avaan muistoni ja mieleni ja käyn läpi nämä asiat. 

Mun keho ei koskaan unohda sitä tunnetta kun istuin sairaalasängylläni ja sydämeni särkyi tuhanteen palaan kun lillyn diagnoosi tuli ilmi. Ja aina kun sitä hetkeä ajattelen se tunne palaa, se särkyy uudestaan ja yhä uudestaan, eli se on muisto minkä suljen johonkin pieneen rasiaan, lukitsen ja yritän piilottaa. 
Tai se tunne kun istuin kotona meidän sängyssä, Liam omassa sängyssään samassa huoneessa nukkui, viikkasin puhtaita vaatteita ja mieheni sai soitin että Lilly leikataan taas huomenna aamulla uudestaan. Se romahdus, hain Liamin viereeni. Ajatus laatikkoon, lukkoon ja pois.
Joka kerta kun hän on joutunut sairaalaan infektion takia, ja oikeesti ollut tosi huonona. Enkä minä voi olla se joka menee hänen mukana, vaan miehen pitää mennä koska fakta on että hän saa sairaslomaa töistä, minä en. Ja toinen tarvitaan kotona muiden lasten kanssa. Joka kerta kun olen keskellä yötä pakannut hänet autoon ja ajatellut "Onko tämä se meidän vika hetki."
Eikä vain ne kerrat kun itse saan kolhuja, vaan myös ne kun aiheutan niitä muille lapsilleni vaikka kuinka yritän olla sitä tekemättä. Joka aamu kun lilly on lähtenyt yöllä sairaalaan ja pojat heräävät aamulla, missä Lilly on. Se näkyy aina heidän silmissään, pelko, huoli, suru. 
Se yksi mikä ei koskaan unohdu on se kun tulimme sairaalasta kotiin Liamin kanssa ja piti muut lapset hakea anopin luota. Esikoisen reaktio kun ei tullutkaan ne kaksi vauvaa mitä hän oli odottanut vaan vain yksi. Ja miten kauan hänellä kesti hyväksyä sitten pikkusisko joka oli poissa kotoolta vähän koko ajan. Kun Lilly oli sairaalassa, esikoinen ei edes halunnut puhua hänestä. 
Kaikki nämä asiat ja niin monet monet muut. Laatikkoon, lukkoon ja pois. 
Mutta jossain vaiheessa on kai pakko käydä läpi asioita. Mutta miten pakottaa itsensä siihen kun se tekee niin kipeetä?
Ahdistaa.

Katson ulos ikkunasta ja näen mun kaksoet kävelevän käsi kädessä nurmikolla, toisella sulka kädessä mitä he haluavat mulle näyttää. 
Kaikesta meidän perheen kivusta huolimatta, onneksi valitsimme tämän tien.


 

Mulla ei valitettavasti ole sanoja suomenkielellä tähän, mutta suosittelen etismään niitä vaikka englanniksi, varmasti löytyy. Sopii mielentilaani. 

karanteenipäiväkirja vol kaksi

Niin kuin arvelin niin päivityksiä ei ole tullut mitenkään päivittäin. :D

Tässä on mitä ollaan viime postauksesta tehty, toivon mukaan annetaan vinkkejä teille muillekin...

Olemme aloittaneet muutama aamu kaura-teeleivillä munavoilla. Aivan rauhassa, ihana mieli heti aamusta kun saa vastaleivottua leipää. lapset tykkää kovasti ja ne on niin helppoja tehdä että ei muakaan haittaa aloittaa aamu leipomalla. :) Samalla kun leivät ovat uunissa niin munat keittyvät. 

Aamupalan jälkeen tehdään kouluhommat pois alta. Yhteen putkeen. Välillä minulla on vain esikoinen ja kaksoset pöydän ääressä ja välillä sitten kaikki viisi lasta. Tunnen itseni superäidiksi kun hallitsen hommat vaikka pöydässä on 5 hyvin eri-ikäistä lasta.

Sitten on lounaan aika ja lounaan jälkeen usein askartelemme jotain tai sitten menemme koko perhe ulos jos sää on sen mukainen. Meillä kun ei vaan voida lähteä ulkoilemaan kunhan ei sada vaan meidän pitää huomioida sellaiset asiat kuin kylmyys ja tuuli myös. Ja viime aikoina vaikka onkin ollut ihanan aurinkoista niin usein kuitenkin tuulee kovasti ja on sen takia kovin kylmä.

Tällä hetkellä kun ulkoilemme bongailemme kevätmerkkejä, ja olen tänään tehnyt kuvan meidän ympäristöstä johon tulemme liimaamaan niitä kevätmerkkejä mitä näemme. 

Ollaan pelattu lisää.

Luettu paljon kirjoja. Kuunnelleet ja luettu lukulumosta (tai ruotsinkielinen polyglutt) kirjoja.

Tanssineet ja oppineet uusia tansseja. Tästä ystävääiti vinkkasi ja lapset tykkäsi kovasti. Ja tanssivat mukana kaksi kertaa putkeen eli sain melkein 30 min hengähdys tauon yksi päivä. 😅

Lopuksi tsemppibiisi tähän karanteeniaikaan... :D