Positiivisuuden kasvot

Mun serkku soitti mulle yksi päivä. 

"mitä sulle kuuluu?" 

Vastasin ihan hyvää. 

"ei kun ihan oikeesti, MITÄ sulle kuuluu" 

No, tässähän tämä, kyllä sä tiedät. 

"joo, tiedän" 

En pystynyt muuta sanomaan kun ihan hyvää. Koska olisin purskahtanut hillittömään itkuun. 

Käytiin perheneuvolassa ja sama kysymys tuli. Myös sama vastaus. Totesivat tunnin aikana meille että meillä on miehen kanssa hyvä juttu ja se on se että pystymme vitsailemaan ja nauramaan ja olemme iloisia, mutta se on myös todella huono juttu. Koska he ketkä eivät meitä tunne eivät oikeesti tiedä miten voimme. Kun aina näyttää voivansa hyvin, totuus ei tule esille sillon kun sen tarvitsisi.

Ovat oikeassa. Tajusin myös että se eka vastaus kysymykseen mitä sulle/teille kuuluu tulee niin automaattisesti nykyään.  Mutta kun kysytään uudestaan on vaikeampi "valehdella" itselleen sekä muille. Alkaa jo sekunnissa miettimään että mitä mulle oikeesti kuuluu. 

Eihän meille nyt aina kuulu huonoa. 

Tämä vaan nyt tuntuu just nyt olevan sellanen vaihe elämässä taas.

En yritä tällä blogitekstillä hakea mitään jatkuvaa kysyntää meidän voinnista. Tuli vaan tämä mieleen. Ja päätin kirjoittaa alas. Jos omat ajatukset taas selkenisi vähän enemmän kirjoittamalla. Muistan kuinka se auttoi Lillyn ekana elinvuotena.