Voi vitun paska aamu!!!
Joo tää postaus alkaa voimasanoilla, kukkahattutädit ja sedät voivat peittää silmänsä jos on liian voimaksta heille koska lupaan ja vannon että JOS he olisivat kokeneet tämän aamun mun tilalla olisivat päästäneet samat sanat suustaan jos ei jotain vielä pahempaa.
Tää vitun saatanan ADHD ja sen tuoma impulsiivisuus, triggerit, heikot hermot ym paskaa tekee mut ihan vitun hulluksi!
Kun aamu alkaa sillä että heräät 5:45 koska pitää hakea Tristan isältään 6:15. Matkaa kotien välissä on vaan sellainen 5 min pikkuteitä mutta yön aikana on satanut lunta ja auto on hautautunut siihen. Tämä mutsi on siis valmiiksi jo väsynyt kun uni jälleen tuli vasta puolen yön jälkeen.
Poika on iloinen ja puhelias, ja saalaa toivon että kunpa tämä jatkuisi tälläisenä, mutta tiedän jo miten lopputulos luultavasti tulee menemään. Muistutan että pitää olla vähän hiljaa kun menemme sisälle, muut veljet ehkä nukkuu vielä.
Liam on hereillä, ja laittamassa tv ohjelmaa päälle. On kun joku kääntäisi vipun Tristanissa, iloinen poika muuttuu siihen joka painaa joka ikistä nappia muissa, härnää jatkuvasti ja äänenensävy muuttuu vaan korkeammaksi koko ajan. Mun hermot kiristyy yhä enemmän - TARVIIN AAMUKAHIA ENNEN TAPPEUILTA, KIITOS!!
Hetken hän jaksaa tsempata kun saan elokuvan päälle joka pitää mielenkiintoa yllä sillä välin kun saan puuron mikroon ja istun alas 5 min sängylleni kahvini kanssa. Heti kun kuppini on tyhjä hän alkaa jahtaamaan Liamia ympäri taloa kiljuen ja huutaen. Muut kaksi herää, kiukkusina koska Tristan herätti huudollaan, ovia paiskotaan, äidille huudetaan "turpa kiinni! Kyllä mä tiedän!" kun sanon pukemaan kouluvaatteet päälle. Näen Viggon ja muistan että on hänen syntymäpäivä tänään. Laulan, onnittelen, pussaan ja halaan! Mun rakas esikoinen 12 vuotta. Saa lahjansa famoltaan, toivomansa kassakaappi ettei sisarukset pääse enään varastamaan hänen rahansa. Muistutan että minun lahja on se käynti Helsingin observatoriossa kahdestaan. Pari minuttia ovat taas sulassa sovussa kunnes Tristan väkisin yrittää saada Viggon kassakaappi auki sillä välin kun isoveli on pukeutumassa.
Käyn laittamassa puuroannokset lautasille, muistutan kouluvaatteista, ja sama tiuskiminen jatkuu Milianilta, "mä puen jo, pää kiinni!" samalla kun hän vieläkin on vasta alusvaatteissaan. Taksi lähtee 25 min päästä.
Puuro lautasilla, Milian on melkein pukeutunut, lapset tulossa pöytään, ja Tristan täytyy taas tökkiä Liamia hänen "kynsillä" mitkä hän on tehnyt paperista. Olen jo sanonut niistä pari kertaa aamulla ja sanoin että seuraavan kerran otan ne pois kokonaan. (tiedän olisi pitänyt heti ottaa mutta kun tiedän mitä siitä seuraa, enkä sitä jaksanut niin toivoin että hän olisi vaan lopettanut. ) Otan ne siis pois kokonaan ja sanon että sinulla voi ne olla isälläsi kun olet yksin siellä, ei enään täällä muiden kanssa.
Tottakai siitä syntyy täysi raivokohtaus, heittää tavaroita, huutaa rumia ja paiskoo ovia. Minä olen vain onnellinen ettei hyökännyt jonkun veljen kimppuun. Saan pojan syömään aamupalaa vedoten taas siihen että muuten et saa avata joulukalenteria. ( ADHD lääke annetaan aamupalan kanssa joten se on vähän pakko saada lapsen syömään jotain aamulla. )
Aamupala sujuu jotenkuten, mitä nyt koko ajan Milian aukoo minulle päätä. Aamupalan jälkeen kun Tristan on rauhoittunut vähän, on sitten Liamin vuoro ärsyttää muita. Istuivat sohvalla katsomassa tvtä, on vielä 7 min ennen ulkovaatteiden pukemista, ja menen omaan "huoneeseen" pukeutumaan kun kuuluu kauheata huutoa ja Tristan juoksee luokseni että "Milian potki Liamin alas sohvalta niin että hän löi takaraivonsa lattiaan!" Voi nyt VITTU oikeesti!!!! Liam huutaa hysteerisenä ( oikei tää poika on aina vähän ylidramaattinen) Milian istuu sohvalla virne kasvoilla. Menetän hermoni ja karjun hänelle että mene ulos täältä, ulkovaatteet päälle ja pihalle! Viggo valaisee että Liam aloitti. Katson Liamin päätä ja käsken hänet sitten omaan huoneeseen ja muut pojat pihalle. Itsellä on kauhea pissahätä ja mietin että pitäsikö ottaa riski, katson triggeröityä karhukoplaani ja totean että ei, nyt on pakko pidättää!
Kauhealla kiireellä pukeudun että kerkeen ulos ennen kun Viggo ja Tristan ovat samaa aikaa pihalla. Heitä kun ei voi jättää kahdestaan ilman valvontaa. Milian ja Viggo ovat ehtineet pihalle ennen minua ja näen että Milianilla on lumipallo kädessä. "Päästä irti, heti!" käsken hänet. "Mutta kun Viggo jo heitti koko niskani täyteen lunta!" hän karjuu vihaisena mutta heittää kuitenkin kerrakin lumen pois.
Alan kolaamaan pihaa että pääsemme autolla liikkumaan, Tristan haluaa auttaa joten pyydän hänet kolaamaan postilaatikon edestä. Annan koiran Milianille että hänellä on jotain tekemistä eikä pelleile Viggon kanssa. Viggo pomppii muiden edessä ärsyttäen. Tristan työntää kolaa Viggon päälle tahalleen. Muistutan että ei vaan postilaatikon edestä lumet pois.
Minuutti sujuu hyvin, kunnes Milian huutaa että Tristan jätti kolan tielle jonne se upposi lumeen. Sanon hänelle että hae se pois sieltä ettei taksi aja sen päälle. Poika pyörii lumessa vaan. Milian karjuu hänelle että "hae se kola pois!" jolloin Tristan ampaisee Miliania kohti valmiina hyökkäämään. Olen itse kauempana pihalla ja tiedän että en millään kerkee heidän väliin ennen kun rytisee, on vain yksi vaihtoehto. Kerään kaikki viimesiet flunssaiset voimani, otan kiinni kolasta saadakseni lisää voimia ja yritän karjua että nyt oikeesti hae se kola pois sieltä, samalla tunnen että nyt valahti housuihin pieni määrä. Huudan heille itkuisena että nyt oikeesti, kun ette taas mitään kuunetele ja tottele ja mä en kerkeä vessassa edes käydä kun pitää toimia erotuomarina ettette vain hyökkää toistenne kimppuun sillä aikaa, niin mä nyt sitten pissasin housuuni. "Ai oikeestiko?" kysyvät kaikki kolme ja kääntävät päänsä minua kohti.
Tristan hakee kolan just ennen kun taksi ajaa tiehaaraamme, vielä taksissa Milian ja Tristan täytyvät potkia toisiaan ja käsken Milian siirtyä toiselle paikalle. ( Taksikuski myös on joutunut useamman kerran pysähtymään ja vaihtamaan heidän istumajärjestystä kun kuumenee liikaa.)
Menen sisälle, peseydyn ja vaihdan housut ja laitan rauhoittuneen Liamin hiukset kiinni, hän leikkii ja minä aloitan blogitekstini jotta saan paineet purettua johonkin. 30 min myöhemmin äitini tulee Lillyn kanssa vähän ennen kun taksi toisen kerran kurvaa pihaamme. Kaksoset lähtevät iloisina kouluun ja kerron äidilleni aamusta, nyt jo vähän nauraen. Haen puita, lämmitän takan, keitän kahvit ja istun alas kirjoittamaan loput tekstistä. Ajattelen että oliko tämä aamu sittenkään niin paha...?
Mutta uskokaa tai älkää, olen lyhentänyt tätä tarinaa paljon! Tässä ei tule ilmi ihan kaikki koska muuten tekstiä olisi monen monta sivua. Monet jotka tietää meidän arjesta miettii miten mä jaksan. No kun ei jokainen aamu onneks ole näin, ihan näin, tulinen. Paitsi että olisi, jos en minä olisi paikalla ennakoimassa joka ikinen hetki! Tätä sitä on kun eivät ennakoimisetkaan auta. Mulla on 5 lasta joilla ADHD, joista 4 ovat lääkittyä, joten koulupäivät sujuvat heillä suht koht hyvin ja koska siellä jaksavat keskittyä niin kotiolot ovat useinmiten vähän vähemmän "tuliset". Olen sata varma että itsellänkin on ADHD ja mietin usein että miten paljon paremmin jaksaisin, tai miten paljon pitempi pinna minullakin olisi jos minullakin olisi lääkitys. Mutta joulujännitys tekee sen että lääkkeen vaikutus ei toimi kunnolla. Lumi on ihanaa mutta sen heittäminen toisen naamaan on vaan vastustamatonta! Kun isän luona on tsempattu että on "kunnolla" niin se "kostautuu" äidin luona.
Arkea ADHD perheessä on todella vaikeata selittää, millaista se on. Jos sinulla ei ole kokemusta, niin ei, sinä et tiedä ja pahin mitä voit sanoa on että "pojat on poikia" tai "kaikki lapset välillä tappelee/reihuu". Jos sinulla on kokemusta, vertaistuki on todella parasta tukea! Ymmärryksi tuleminen!
Pahin kaikessa on avun saaminen. Me olemme saaneet apua, koska minä olen jaksanut sitä hakea ja vaatia. Meillä on ollut asiakkuus lastensuojelussa, meillä on ollut muutama vuosi perheneuvolassa käyntejä muutaman viikon välein, meillä on ollut perhetyöntekijä pari tuntia viikossa. Mikä on auttanut eniten? Viggon tukihenkilö ketä hän tapaa kerran viikossa sekä kultaakin arvokkaampi tukiperhe! Tukiperhe mikä meillä on ollut 4 vuotta jo, lapset ovat omat itsensä siellä (asia mikä kesti muutama vuosi että uskalsivat olla) ja odottavat innolla että pääsevät sinne. Se että he ovat omat itsensä siellä ja odottavat sinne pääsemistä antaa minulle olon että heillä on turvallista siellä ja osaan oikeasti rentoutua kun siellä ovat. Se on todella tärkeä kunnollinen lepohetki minulle ja todella arvokas viikonloppu kerran kuussa, koska samalla aina yritän saada kaksoset muualle hoitoon. Nyt kuitenkin ei ole varma saammeko pitää tukiperheemme tai ei. Koska tämä hyvinvointialue uudistus. Joulukuussa on tämän vuoden viimeinen viikonloppu heillä siellä ja vaikka en uskovainen olekaan niin rukoilen että sitä ei meiltä viedä pois, vaan saavat jatkaa samassa tutussa tukiperheessä taas ensi vuonna!
Lopuksi haluan sanoa että vaikka mun lapset tekevät minut välillä hulluksi, niin ovat kaikkein tärkeintä minulle ikinä ja rakastan enemmän kuin mitään muuta! Uskon että jokainen joka minut ja meidän perheen tuntee näkee että tekisin mitä vaan heidän vuoksi! 💗
