Huomasin vahingossa viikko sitten että ilmeisesti kunnan omaishoitajaasioiden sosiaalihenkilö on taas vaihtunut. Voin olla myös väärässä mutta tutun puhelinnumeron kohdalla oli jälleen nimi vaihtunut.
Se ahdistuneisuus mikä siitä nousi oli aivan järkyttävä! Ensi vuoden puolella on taas edessä omaishoitajapalaveri ja joka kerta se jännittää muutenkin yhtä paljon, mutta sitten kun henkilö joka meidän asioita vie eteenpäin on vaihtunut se jännitys tuhatkertaistuu, muuttuu jopa ahdistuneisuudeksi. Koska se stressi siitä paljonko joudun tällä kertaa taistelemaan asioiden edestä!?!
Tällä hetkellä en ole työelämässä, mun työ on oikeesti nyt tää kotona oleminen. Tottakai mä kaipaan töihin välillä paljonkin, mutta voin myös kertoa että jos mä nyt palaisin töihin, palaisin myös loppuun. Mulla on mun lähihoitaja opiskelusta enään 15 työssäoppimisviikkoa jäljellä, ja kaksi näyttöä, mutta en saa aikaseksi edes ottaa opettajaan yhteyttä koska stressi siitä että on taas asia joka täytyy siirtää eteenpäin tai perua on nyt liian rankkaa.
Mun viikot täyttyvät lasten kuskaamisesta terapioihin tai lääkäri käynneille. Ne yksi tai kaksi päivää viikossa mitä en pyhitä kuskaamiselle niin yritän saada kodin pysymään kasassa ettei se räjähdä täydellisesti. En kuvittele ettei muilla olisi samanlaista, ja vielä työ siihen päälle. En voi tietää muiden perheen rankkuuksista. Tiedän vain että itse olen siinä pisteessä että työ tähän päälle, olisi liikaa. Lillyllä on vain kaksi fysioterapia käyntiä ja yksi toimintaterapiakäynti viikossa. Ensi vuoden puolella alkaa myös puheterapia. Siinä välissä on joka toinen tai joka viikko joku lääkäri, neuvola tmv käynti. Toisiksi vanhimmalla toimintaterapia käynnit ja lääkäkärikäynnit, vanhimmalla alkoi vihdoin Laku-kuntoutus mitä ollaan todella paljon odotettu.
Tää kaikki on ok, viikot menee sujuvasti ja vaikka välillä olen ihan loppu noihin kuskaamisiin niin kuitenkin huomaa sujuu. Myös mun päässäni. Mutta sitten kun sairastelut alkaa. Ja joudun maanantaina perumaan koko viikon hommat, siirtää ne eteenpäin. Löytää uusia päivämääriä milloin mikäkin asia voi hoitaa niin mun pää alkaa vähän hajoomaan. Mutta sitten kun neljä viikkoa putkeen on joutunut siirtämään melkein kaikki menot niin oikeesti alkaa jo stressi tuntumaan. Miten tämän huomaan että mä en tätä jaksa? Parin viimeisen viikon sisällä olen kahdesti mokannut meidän lääkärikäynnit! Minä! Jolla tää organisaatiokyky on top-luokkaa! En ole koskaan aiemmin tämän tehnyt. Pari viikkoa sitten me jouduimme siirtämään yksi lapsen lääkäritapaaminen seuraavaan päivään ja menimme sitten seuraavana päivänä samaan aikaan kun se olisi pitänyt olla edeltävänä päivänä. Ongelmana vain että olimme 2 tuntia etuajassa. Kun ajomatka sinne kestää tunnin niin siinä ei aja kotiin välissä.
Seuraavana viikkona minulla piti olla Lillyn röntgen ja ilmeisiseti samalla kuulotutkimus ja lääkäritapaaminen peräkkäin samana päivänä. Mutta jotenkin mä olin vain huomannut sen röntgenin, joten menimme kotiin sen jälkeen ja sain sitten ihmettelevän soiton hoitajalta. Saatiin uudet ajat mutta valitettavasti eri päivinä.
Ja miten moitin itseni niin paljon kun mokaan. Tiedän että kaikki joskus unohtaa tai mokaa ja ennen en jäänyt vatvomaan asioita samalla tavalla kun nyt, mutta nyt ne jää pyörimään mun päähän ja tunnen itseni todella huonoksi. Eilen aamulla unohdin laittaa viestiä että poika tulee taksilla taas eikä mun kyydillä. (viime viikon ajoin ja hain lapset koulusta päivittäin koska viereisessä koulussa oli ollut korona tartunta ja koulujen oppilaat menevät samalla koulukyydillä). Ja nyt sitten unohdin kertoa heille jolloin huomauttivat mulle siitä. Esikoulun avustajat siis hakevat lapset taksitolpalta. Ja mä vieläkin vuorokausi sen jälkeen kelaan sitä että kuinka pystyinkään unohtamaan sen viestin.
Mä olen kuitenkin kaikesta huolimatta kiitollinen, mun perheestä, ystävistä ja lähipiiristä/meidän omista vanhemmista jotka tulee ja tsemppaa, auttaa arjen jutuissa. Lasten tukiperheestä joka viikonloppu kuussa antaa meidän hengähtää. Siitä että mun lapset saa sen avun ja tuen mikä heille on oikeutettu, vaikka olenkin välillä joutunut siitäkin taistelemaan. Mun korista ketkä aina rakastavat mua ja ovat iloisia minua nähdessäni, ja kenen turkkiin voin pääni painaa aina kun tuntuu että tarvii vähän voimaa. Mun miehestä joka ymmärtää mua ja mun tarpeita ja tukee mua, hoitaa lapset ja kodin ne päivät kun mä vaan en jaksa. Ja mun lapsista. Mun viidestä silmäterästä, jotka antaa mulle niin paljon rakkautta.
Elämä ja ihmiset mun ympärillä ovat parhaimmat mitä voikaan olla.
