keho ei unohda

 Moikka moi, pitkästä aikaa. 
Niin pitkästä aikaa että jopa mun kohta missä teen uudet postaukseni ulkonäkö on muuttunut. 
Ei ole ollut tarvetta kirjoittaa mitään, tai kun on ollut en vain ole ehtinyt ja sitten asia on jäänyt unholaan. Koska kirjoitanhan itseni vuoksi vieläkin, se että jaan nämä teidän kanssa niin toivon vaan että ehkä mun tekstit voi jotakuta auttaa, antaa lohtua tai vertaistukea.
No itse asiaan nyt.


Olen nyt monta päivää ollut TODELLA ärtyisä. Siis aivan järkyttävän kiukkuinen, vihainen, ahdistunut ja itkuisa. Enkä mä ole tajunnut miksi. 
Aloitin muutama kuukausi sitten lenkkeilyn ja nautin siitä tosi paljon mutta viime pari viikon aikana en ole jaksanut yhtään, olen potkinut itseäni kun olen niin huono, annan aina periksi eikä mikään onnistu. Jaksan juosta pari km ja sitten potkin kiviä kun ei vaan vittu onnistu. En jaksa, annan periksi. Joskus koska yhtäkkiä kesken juoksun tulee pelko, mitä jos mun sydän pysähtyy! Ja lopetan juoksemisen kun seinään, tuntuu kun en pysty hengittää. Nyt saan itseni rauhoitettua sen jälkeen aika nopeasti sillä ajatuksella että kävin äsken kardiologilla sivuäänen takia ja sydämeni näyttää oikein hyvältä. Haluaisin vaan antaa periksi koko lenkkeilyn kun oon niin paska siinäkin, mutta mies tsemppaa "älä anna periksi, huomaan miten koko sun keho nauttii kun tuut sieltä pois." Se oli ehkä totta kuukausi sitten mutta ei nyt viime aikoina, Jatkan kuitenkin siinä toivossa että joku päivä taas into palaa. 
Mutta muitakin kipuja on ollut. Vatsa oireilee, kipuja taas aivan yllättäen ruokaaineksista mistä ei aiemmin ole tullut mitään. Tai ruoka ei ylipäätänsä maistu vaikka on huutava nälkä. Ajatus syömisestä aiheuttaa pahaa oloa. 
Selkään tulee outoja pistos kipuja sama hartioihin.
Mutta eniten mua harmittaa tämä mun huonotuulisuus ja kun puran sen jokaiseen joka puhuu mulle joku päivä. Meidän extra energiset lapset ovat hyvin vaikeita jaksaa juuri nyt. 

Ja sitten tuli fb muistot vastaan tänään. Kuva Lillystä, sairaala sängyssä, happiviikset työnnetty otsalle, koska hän vihasi pitää niitä. Sängyssä ne piti olla, koska dreenit keuhkoissa. Pakko pitää happiviikset sanoivat lääkärit ja hoitajat tulivat vähän väliä tuikkaisemaan ne takaisin kun hän oli taas työntänyt ne pois. 

Kuvan kun näin, purkaantui niin järkyttävä ahdistus ja itku etten tiennyt miten päin olla. 
Ja mä tajusin. Vihdoin. Miks mulla on nämä kaikki yllätävät oireet taas mitkä eivät ole pitkään aikaan olleet. Mistä tää ahdistus nyt pursuaa, miks se pakottaa itseään mun päälle. Miks en saa otetta mihinkään, olen kuin perseenammuttu karhu suurin osa päivästä tai sitten itku herkässä. 
Kun mieli unohtaa, päästää irti eikä ajattele sitä enään jatkuvasti koska elämässä on hyvä hetki, kaikki on parempi. Mutta keho ei unohda. Koskaan. Kyllä mä muistin sen leikkauspävän vuosipäivänä. Unohdin täysin toisen tärkeän merkkipäivän meidän lähiperheessä, koska se leikkauspäivämuisto vei mun huomion, mutta sen jälkeen olin laittanut kaiken sivummalle. Ainakin luulin niin. Mieleni oli, ei kehoni. 

Lilly voi nyt hyvin. Niin hyvin kun vain hänen sydän voi sanoi kardiologi kun muutama viikko sitten kävimme sydänkontrollissa. Hänen leikkaus on onnistunut täysin niin kuin piti. Tai siis sydämen kannalta, jos unohtaa ne pienet mutkat toipumismatkassa. Hän jaksaa paremmin ja sen näkee itse, kaikki ne ketkä ovat lillyn aina tunteneet näkee muutoksen. Toki siellä on ne samat asiat kuin aina, eikä hänen jaksamistaan mitenkään voi verrata muihin samanikäisiin tai edes nuorempiin, mutta se on erillaista .CP-vamma täytyy olla tarkka että jatketaan kuntouttamista, juuri myös hänen sydämen kannalta, että se liikkuminen olisi mahdollisimman vaivatonta. Ja kun hän kasvaa niin saa toivoa että se jaksaminen myös jatkuu hyvänä. Mutta juuri nyt en sitä ajattele.

Vai olisiko se minulle sittenkin helpompi? Jaksaisinko itse paremmin jos nyt vaan ajattelein sitä mitä sitten voi tulla. Loppuelämäni. Koska tuntuu siltä että nyt olisi muuten hyvä hetki miettiä taas itseäni ja omaa vointia, mutta oikeesti, haluanko mä avata ne mun ajatukset? Mennä takaisin niihin tuntemuksiin? Auttaako se mun kehoa unohtamaan helpommin jos avaan muistoni ja mieleni ja käyn läpi nämä asiat. 

Mun keho ei koskaan unohda sitä tunnetta kun istuin sairaalasängylläni ja sydämeni särkyi tuhanteen palaan kun lillyn diagnoosi tuli ilmi. Ja aina kun sitä hetkeä ajattelen se tunne palaa, se särkyy uudestaan ja yhä uudestaan, eli se on muisto minkä suljen johonkin pieneen rasiaan, lukitsen ja yritän piilottaa. 
Tai se tunne kun istuin kotona meidän sängyssä, Liam omassa sängyssään samassa huoneessa nukkui, viikkasin puhtaita vaatteita ja mieheni sai soitin että Lilly leikataan taas huomenna aamulla uudestaan. Se romahdus, hain Liamin viereeni. Ajatus laatikkoon, lukkoon ja pois.
Joka kerta kun hän on joutunut sairaalaan infektion takia, ja oikeesti ollut tosi huonona. Enkä minä voi olla se joka menee hänen mukana, vaan miehen pitää mennä koska fakta on että hän saa sairaslomaa töistä, minä en. Ja toinen tarvitaan kotona muiden lasten kanssa. Joka kerta kun olen keskellä yötä pakannut hänet autoon ja ajatellut "Onko tämä se meidän vika hetki."
Eikä vain ne kerrat kun itse saan kolhuja, vaan myös ne kun aiheutan niitä muille lapsilleni vaikka kuinka yritän olla sitä tekemättä. Joka aamu kun lilly on lähtenyt yöllä sairaalaan ja pojat heräävät aamulla, missä Lilly on. Se näkyy aina heidän silmissään, pelko, huoli, suru. 
Se yksi mikä ei koskaan unohdu on se kun tulimme sairaalasta kotiin Liamin kanssa ja piti muut lapset hakea anopin luota. Esikoisen reaktio kun ei tullutkaan ne kaksi vauvaa mitä hän oli odottanut vaan vain yksi. Ja miten kauan hänellä kesti hyväksyä sitten pikkusisko joka oli poissa kotoolta vähän koko ajan. Kun Lilly oli sairaalassa, esikoinen ei edes halunnut puhua hänestä. 
Kaikki nämä asiat ja niin monet monet muut. Laatikkoon, lukkoon ja pois. 
Mutta jossain vaiheessa on kai pakko käydä läpi asioita. Mutta miten pakottaa itsensä siihen kun se tekee niin kipeetä?
Ahdistaa.

Katson ulos ikkunasta ja näen mun kaksoet kävelevän käsi kädessä nurmikolla, toisella sulka kädessä mitä he haluavat mulle näyttää. 
Kaikesta meidän perheen kivusta huolimatta, onneksi valitsimme tämän tien.


 

Mulla ei valitettavasti ole sanoja suomenkielellä tähän, mutta suosittelen etismään niitä vaikka englanniksi, varmasti löytyy. Sopii mielentilaani.