Avoin kirje suomen poliitikoille

 Mä olen niin SAATANAN väsynyt!!!

Pyydän jo nyt anteeksi kirosanani, koska niitä aivan varmasti tulee tästä tekstistä löytymään. 

Kuvitelkaa edessänne tie, tehty terävistä kivistä, joiden seassa löytyy muutama pyöreä kivi siellä täällä, ei kuitenkaan niin lähellä toisiaan että voisi astua suoraan yhdesä pyöreästä kivestä toiseen.
Tätä kivistä tietä sinun on pakko kävellä paljain jaloin.
Tien päässä häämöttää hiekkaranta.
Takanasi on 6 metriä kylmä syvä kuoppa maassa.
 Kuinka moni lähtisi tuota tietä kävelemään, ajatella että kyllä mä tuon lyhyen teräväkivisen tiepätkän jaksan jotta pääsen sinne mukavan tuntuiselle hiekalle sen jälkeen.
Ihan sama miltä jalkapohjissani tuntuu, ihan sama jos ne vuotaa verta, ihan sama jos kyyneleet valuu poskillani.

Kuvitelkaa nyt että lähdet kävelemään tuota kivistä tietä.
Jokainen askel viiltää jalkapohjia.
Mutta jatkat eteenpäin, koska siellä häämöttää se aurinkoinen hiekkaranta, merikin näkyy ja ajattelet että kun pääset perille voit laskea kipeät, särkevät ja veriset jalkasi sinne viileään veteen.
Tietä kävellen pidät mielessä vain miten hyvältä sitten tulee tuntumaan, kunhan vain nyt jaksat tämän pätkän kävellä.
Ja onneks välillä tulee se muutama pyöreä kivi, jonka päällä hetkeksi voit seistä yhdellä jalalla ja antaa pientä lepoa kivuliaille jaloillesi ennen kun taas katsot hiekkarantaa tien päässä ja urheasti nyrkit pystyssä jatkat matkaasi. 

Jossain vaiheessa huomaat että et se hiekkaranta, ihan kuin kangastus, vaikuttaa vain siirtyvän eteenpäin koko ajan.
 Tie ei lopu, vaan jatkuu yhä pidemmälle ja pidemmälle.
Hiekkaranta näkyy yhä kauempana ja kauempana poissa.
Kuoppa takanasi taas tuntuu lähenevän yhä nopeammin ja nopeammin. 

Missä vaiheessa päätät että helpompi vaihtoehto on vain kääntyä ympäri ja kaatua kuoppaan?

Olen viiden nepsylapsen vanhempi. 

Tuo kivinen tie on minun päivittäinen elämä ja olen väsynyt taistelemiseen.

Olen taistellut oikeuksistani jaksaa minun ja lasteni päivittäistä arkea jo 8 vuoden ajan. Se oli rankkaa jo ennen, mutta sen jälkeen kun tämä on muuttunut hyvinvointialueeksi niin tilanteesta on tullut sietämättömän rankkaa! 

Minä olen periaatteessa yksinhuoltaja vanhempi viidelle nepsylapselle. Lapset ovat isällään kun minä olen töissä, minä teen yövuoroja pelkästään, 12 h yövuoroja ja minä rakastan työtäni.
"Millon sinä nukut?" kysyi lasten psykiatri kun kävin siellä yhden lapsen kanssa muutama viikko sitten. Työvuorojen jälkeen minä nukun kun he ovat koulussa. Eli noin 4-5 h /vrk. 12 h työvuoron välissä/jälkeen. Työ joka antaa minulle voimia jaksamaan. Työ jossa viihdyn. 

Pari päivää sitten seisoin kylpyhuoneessani peilin edessä laittautumassa valmiiksi töihin. Harjasin hiuksiani ja laitoin ne tiukasti kiinni nutturaan. Yhtäkkiä alkoi rintaa puristaa, hengitys vaikeentui, tunnistin tilanteen ja tiesin mitä on tulossa. Sekuntti sitten kaikki oli hyvin, mutta koska samaa aikaan kun laittaudun valmiiksi töihin, päässäni pyöri kaikki ne miljoona asiaa mitä minun pitää muista tehdä, samalla se stressi siitä miten lapseni voi, se jatkuva stressi mikä kehossani palaa siitä syystä että en voi jättää heidät hetkeksikään yksin toistensa kanssa, se stressi siitä että jatkuvasti täytyy olla valppaana ja reagoida tilanteisiin ennen kun ne tapahtuu, lasten koulunkäynnin asiat, ystävät - onko heillä sellaisia, kai he käyttäytyvät muualla kun kotona on aina vain jatkuvaa tappelua, väsymys - tarvitsen lepoa, milloin nukuin viimeksi enemmän kuin 5 tuntia kerrallaan, mutta pakko painaa töitä, haluan tehdä töitä, minun työni on tällä hetkellä se yksi asia mitä auttaa minua jaksamaan.
Työni on yksi niistä pyöreistä kivistä minun loputtomalla kivisellä tiellä, minun työkaverit, perhe on toinen, ystävät kolmas, kaikki sosiaalityöntekijät, tukiperhe viides kivi, sairaanhoito ja terapeutit jotka tekevät kaikkensa mitä pystyvät ovat kuudes kivi, lasten opettajat seitsemäs kivi, lasten ystävät ja lasten ystävien vanhemmat jotka jaksavat ymmärtää millainen arki meillä on ja miksi jatkuvasti unohdan asioita ovat kahdeksas kivi, rahallinen tuki kelalta ja omaishoidon tuet jotka mahdollistavat sen että voin olla kotona tukemassa lapsiani ovat jättimäinen suuri pyöreä kivi keskellä tuota tietä.

Samalla mieltä painaa kaikki ne miljoona asiaa mitä minulta vedetään pois, mitkä vain lisäävät niitä teräviä kiviä sinne minun tielleni. 

Asumistuki - pois.
Jotta saatte asumistukea niin voitte muuttaa vuokraasuntoon, maksa vuokraa siitä asunnosta mistä perheenne metelin takia varmasti saisitte häädön ja jos ei, niin saisitte mainetta naapuristossa siitä että olette se talon "hankala metelöivä perhe" joista kaikki kuiskivat selän takana. Samalla asuntolainaa on jäljellä jota pitää maksaa pois vaikka ette asukaan siellä enään. Joten asutte vuokraasunnossa jossa vuokra on yli 1000€ perheen koon takia, josta saatte pienen osan asumistukea, samalla kun kuukausittainen asuntolainan lyhennys on alle 900€ kuukaudessa. 
Hei haloo!
Eli ei, emme ole muuttaneet, mutta mitä sitten kun ei enään ole itsellään varaa maksaa tuota lainaa?

Joten menin töihin, hallituksen leikkaukset pakotti minut töihin. Viihdyn töissä, koskaan ei ole ollut syy että en olisi halunnut tehdä töitä. En vaan ole voinut. 

Minulla on 5 nepsylasta. Kaikilla on muun muuassa ADHD, ja kaikki pärjäävät koulussa hyvin. Osa pärjäävät hyvin sosaalisesti, osa taas lukuaineissa ja sosiaaliset asiat ovat haastavammat. Kaikilla heillä on haasteita ja vahvuuksia. Kukaan heistä ei pärjäisi ilman lääkitystä. Lääkityksen vaikutus on juuri riittävän vahva koulun aikana, mutta ei riitä sitten kotona enään kun koulu kuormittaa, koulussa onneksi jaksetaan olla tappelematta, niin kotona räjähdetään. 

9 v, 10 v, 12 v ja 13 v. Minun lasteni iät. Tämän ikäiset voi olla yksin koulun jälkeen. Tämän ikäiset pärjäisi kipeenä yksin kotona koulupäivän ajan. Tämän ikäiset voi hyvin jättää yksin jos käy ruoka-kaupassa, jos käy viemässä joku lapsista harrastuksiin, jos haluaisi käydä itse kävelyllä oman ystävän kanssa.

Jos joku ihminen lyö sinua, potkii sinua, puree sinua, huutaa sinulle, raivoo sinulle, haukkuu sinua, heittää tavaroita sinua päin, riikkoo paikkoja ympärillänne.
Mitä teet?
Puolustaudutko?
Annatko takaisin?
Mitä sitten kun se on oma lapsesi? 

Minuun on tälläinen väkivalta kohdistunut siitä asti kun toisiks vanhin lapsi oli 4 vuotias ja aloitti perhepäivähoidon. Hän tsemppasi siellä, hän oli ja on vieläkin, mitä kohteliain lapsi muita samanikäisiä lapsia kohtaan, esim kysyi "tarvitsetko sinä tämän palikan vai voinko minä sen ottaa?" Kotiin tullessa hän kävi päälle ja löi minua nyrkeillä selkään, potki ja heitti tavaroita niin että seinät talossa meni rikki ja tavarat yhtä paljon. Huusi itki ja raivosi. J O K A   P Ä I V Ä!
Haimme apua mutta meitä ei uskottu koska hän hallitsee käyttäytymisen kun on "kodin ulkopuolella."
Sillon minä toivoin että se olisi näkynyt myös muille, jotta joku uskoisi helvettiä kotona, nykyään ajattelen että ONNEKSI lapseni osaa käyttytyä muiden ympärillä ja raivoovat sitten vasta minulle, koska se kertoo myös siitä että minun kanssani tuntevat itsensä turvassa.

Mutta mitä kun se raivo alkaa mistä tahansa?
"Hän Hän katsoi mina väärällä tavalla, niin löin."
 "Hän lauloi eikä lopettanut kun sanoin ole hiljaa - potkin alas sohvalta."
"Leikin enkä katsonut tvtä mutta minä olin valinnut ohjelman ja laittanut päälle niin sitä ei olisi saanut vaihtaa, mutta hän otti kaukosäätimen ja vaihtoi kanavan kuitenkin, joten heitin lampun hänen päähän"
"Sanoin hänelle että hän on homo, hän näytti keskaria minulle takaisin ja minä otin sakset ja juoksin hänen perään."

"Mä vihaan sua!"
 "Vitun huora!"
 "Vitun pedo!"
 "Tapan sinut!"
 "Tapan itseni!"
 "Tapan sisarukseni!"

Nämä ovat "vain sanoja", sanoja joita he eivät oikeasti tarkoita mutta sanoja jotka juuri sinä hetkenä, siinä tunnemyllerryksessä ovat aitoja tunteita, sillä sekunnilla, vaikka seuraavalla sekunnilla jo kaduttaa. Kun tiedät miten impulsiiviisia he ovat, kun tiedät että tilanne voi eskaloitua sekunissa, ottaisitko riskin jättää heidät yksin?
Onko se turvallista jättää heidät yksin? 
Ei! Kaikki sen ymmärtävät.

Tämän päälle ( ja tämä on vain MURTOOSA millaista mediän arki kotona on) tulee se jatkuva ohjeistaminen siitä mitä heidän täytyy tehdä. Ei vain muistuttaminen vaan jatkuva muistuttaminen, jatkuva vieressä seisominen ja valvominen että asiat tapahtuu. Aamusta iltaan. Hengähdystauko tulee kun ovat koulussa. Tai se hetki kun olen töissä, tai se hetki kun ovat tukiperheessä. 

Ai niin.. mutta tukiperhe halutaan vetää pois. Jatkuvasti se on uhkana ja minun takaraivossa...miten sitten jaksan? 

Olen saanut omaishoidontuka kahdesta lapsistani "nepsyhaasteiden" takia, niistä kahdesta kenen kanssa kamppailen eniten. Niitä ketä en voi sekunniksikaan jättää kahdestaan. IHAN OIKEASTI! Kun ovat kotona joko minä olen heidän välissä fyysisesti tai vanhempi heistä on lukittautunut omaan huoneeseensa. Keskimmäistä en voi jättää yksin muiden kanssa ollenkaan kotiin, edes siksi aikaa että menen 5 minuuttia lähikauppaan hakemaan paketin kahvia. Koska muutama viikko sitten kun olin 20 minuuttia poissa kotoolta hänelle ja yhelle veljelle syttyi tappelu ja hän uhkasi toista veitsellä. Kun ähdin istuivat ja katsoivat tvtä yhdessä.
 Joten, hän kulkee minun mukana, joskus hyvällä tuulella mutta useinmiten raivoten ja potkien, kun häntä ärsyttää että aina täytyy tulla mukaan.
Viimesin asia mitä minulta nyt vedetään pois on juuri tuo omaishodion tuki. Sillä uusimman tiedon mukaan:

"Ainoastaan ohjauksen ja valvonnan tarve eivät ole riittäviä perusteita omaishoidon tuelle lapsuusiässä."

Nämä yllä olevat sanat ovat suoraan otettu LUVNin uusimmista kriteereistä. Tämä tarkoittaa että melkein kaikki ne nepsylasten vanhemmat, jotka ovat saaneet omaishoidontukea lapsestaan jotta he voivat tehdä lyhempää työvuoroa jotta voivat tukea ja auttaa lapsensa kasvamaan parhaimpaan mahdolliseen aikuiseen mitä on vaan mahdollista. Pieni raha mikä helpottaa arkea, pieni korvaus siitä jotta jaksamme ja pystymme tätä työtä tekemään, kaikki ne vanhemmat jäävät nyt ilman tuota tukea sillä sehän on se päätapa miten me samme arjen pyörimään.
Ohjauksen ja valvonnan avulla. JATKUVAN ohjauksen ja valvonnan avulla. 

Hanko-Raasepori-Inko-Siuntio-Lohja alueella tästä on kyse lähes 200 lapsesta. 

200 lasta!!!!!

Montako vanhempaa se tarkoittaa että väsyy? 
Montako vanhempaa se tarkoittaa että ei jaksa enään?
Montako kuoppaa se tarkoittaa että täyttyy?

Mitä tapahtuu kun lapsilla ei ole omia vanhempia enään jotka jaksaa ohjeistaa niitä arjessa.
Lisää ongelmia ja vaikeuksia kouluissa?
Lisää väkivaltaa?

Mä olen helvetinmoinen taistelija! Mä en anna periksi! Ja jumalauta mä en tästäkään vaikene!

Mutta jopa minä, taistelija, olen siinä pisteessä että kohta se kamelinselkä katkeaa.

PÄÄTTÄJÄT, mitä te teette siinä vaiheessa, kun ei ole enään niitä vanhempia jotka jaksaa tätä arkea kun TE vedätte pois meiltä KAIKEN TUEN!!!!!!

Milloin te heräätte ja tajuatte että nämä teidän leikkausten lopputulos on että KAIKKI on menossa päin helvettiä!

Leikkaus taas tulossa..

 ..mutta ei sille henkikölle kenelle luultavasti kaikki ajattelee että se on tulossa. Ei. Lilly voi onneks sydäntilanteen nähden niin hyvin kuin mahdollista ❤️

Mutta meidän toinen sydänlapsi sen sijaan…

Olen jo hetken seurannut Milianin vointia, hetken tarkoittaen muutama vuosi. Miten jaksaminen huononee, miten infektiot tarttuu, joka ikinen. Jo viime kouluvuosina hän oli todella paljon poissa sairastelujen takia. Urheilusuoritusten jälkeen yhä enemmän ja enemmän valitti jalkasärkyä. Sitten alkoi myös valittamaan päänsärkyä käsipallomatsien jälkeen. 

ADHD lääkkeen takia hän on käynyt koko ajan joka toinen viikkoa verenpainemittauksessa kouluterkkarin luona ja se on hitaasti mutta tasaisesti noussut. Yhtäkkiä hänellä onkin sydänkontrollit puolen vuoden välein, mutta ei vielä hätää. Sitten hänelle aloitettiin verenpaine lääkitys, mutta ei vielä hätää. Laitettiin hänen paperit varmuuden vuoksi kirurgi-kardiologi kokoukseen esiteltäväksi. Mutta ei vielä hätää. Tehtiin jälleen tt-kuvaus sydämestä sekä vuorokausirekisteröinti verenpaineesta, mutta ei vielä hätää. Rasituskoe ja sydänultra. Kardiologin hyvin hiljainen huokaus kun katsoi ultrakuvaa, niin hiljainen että lapsi itse sitä kyllä ei huomannut, mutta äiti joka on istunut kun neuloilla siinä lapsen vieressä niin monta kertaa, joka on seurannut pari vuotta lapsen huononevaa vointia, nähnyt asioita mitä muut ympärillä ei näe, huomaa pienimmänkin muutoksen myös hoitohenkilökunnassa. Tiesin sen. Helpottunut olo, mutta samalla pelko joka iskee kun nyrkki vatsaan. Oksettaa. Helvetti. 

Mutta ei vielä hätää.

Tauoitetaan verenpainelääkitys pariksi viikoksi jotta saadaan yksi labra näyte otettu, sitten aloitetaan se uudestaan. Kardiologi joka soittaa verenpaineen vuorokausi rekisteröinnistä sanoo suosittelevansa että leikkausta kannattaa tehdä, äiti on samaa mieltä ja kardiologi vie taas paperit kirurgi-kardiologi kokoukseen. Mutta ei vielä hätää.

Odotetaan, viikko toisen jälkeen. Olen niin kokenut sydänlapsen vanhempi että tiedän minä päivänä viikosta heillä on tuo kokous, joten joka viikko sinä päivänä vatsa on tulessa. Odottaminen on se kaikista raastavin. Kun tietää, mutta kuitenkin on tietämätön. 

Sitten se tulee, Maisa viesti..

”Hyvät milianin vanhemmat..”

Leikkauspäätös. Puolen vuoden sisällä. 

Ja sitten se muisto nousee pintaan.. Muisto minkä olen työntänyt sivulle jo vuosia, myös koko tämän ajan kun olen odottanut että tämä päätös tulee, toivonut että tämä päivä tulee.  Muisto siitä miltä tuntuu viedä oma lapsi sydänleikkaukseen. Vilkuttaa heipat ja sanoa että nähdään kohta kulta. 

Ja se romahdus kun ovet sulkeutuu lapsen perässä. 

On opettajia...ja sitten on OPETTAJIA

Viikko sitten tapasin lapsuudenystäväni ketä en ole 8 vuoteen nähnyt, mutta niin kun aina niin juttu luisti yhtä hyvin kun ennen ja ihan kuin olisimme eilen nähneet viimeksi, jatkettiin siitä mihin jäätiin. Paitsi että molemmille on tapahtunut paljon vuosien aikana, eroja, lapset ovat kasvaneet, uusia suhteita ja niin edelleen. 

Aloimme puhumaan opettajista, ja muistelimme oma ala-asteen opettaja, ketä meillä oli luokilla 4-6, ja josta kaikki ehkä eivät pitäneet. Olihan hän aika tiukka ja piti kiinni tarkasti rajoista, mutta huumorintajuinen mies. Meidän molempien mielipide oli kuitenkin se, että hän oli todella hyvä opettaja ja sellainen opettaja ketä ei kyllä koskaan unohda!

Esikoiseni on ollut kiusattu eiskoulusta asti, ei.. vaan jo viitosryhmästä alkaen, ja ajoittain hänellä on ollut tunne että kaikki vihaa häntä, ettei hänellä ole yhtään ystävää koko koulussa eikä hän ole halunnut sinne mennä ollenkaan. Kun olen puhunut luokkakavereista, hän on aina huomauttanut että "eivät he ole hänen kavereita". 

Viides kouluvuosi oli kaikista rankin ja suurella huolella mietin miten kuudes kouluvuosi tulee menemään. Osa luokan opettajista vaihtui ja muutokset ovat aina olleet pojalleni vaikeita. Olin huolissani ja surullinen siitä, että mitä jos hänen ainoat muistot ala-asteelta ovat vain huonoja, usein ne negativiiset tunteet ovat ne mitkä hänelle jää päälle ja on vaikeata nähdä ne positiivisetkin asiat mitä koulussa on tapahtunut. 

Huoleni oli aivan turha! 

Meidän koulun opettajat ovat kaikki omalla tavallaan mahtavia, ja jokainen heistä on ollut erilailla tavoilla tärkeä pojalleni sekä minulle. Mutta ne opettajat ketä hänellä oli viimeisellä luokallaan pelasti eskoiseni koko ala-asteen ja muistot siitä!
Poikani ei lopeta koulua tänään iloisena siitä, että hän pääsee pois tuosta koulusta missä hänellä on ollut vain huonoja muistoja.  Vaan ILOKSENI hän lopettaa koulun surullisena siitä, että hän joutuu eroon luokkakavereista ( kyllä tämän kouluvuoden aikana olen saanut käyttää sitä sanaa heistä ) ja varsinkin opettajista. 

Hänellä on mitä upeimpia muistoja tästä viimesisestä vuodesta! Koko kouluvuoden aikana hän on kerran tullut kotiin itkien että häntä kiusataan, ja silloin siihen puututtiin heti kun otin yhteyttä kouluun. Toinen kerta kun hän tuli itkien kotiin oli tällä viikolla, kun hän yhtäkkiä, ihan selvästi, oli ymmärtänyt että tämä on kohta ohi ja hänen täytyy sanoa heipat kaikille. 

On opettajia,,, ja sitten on OPETTAJIA!

Tämän vuoden opettajat...
En voi koskaan tarpeekseni kiittää heitä kaikesta mitä ovat, ei vaan minun pojan vuoksi tehneet, vaan koko luokan lasten takia! He ovat nähneet nämä lapset kunnolla ja mihin he kaikki pystyvät. Miten hienoja yksilöitä jokainen heistä on.
He ovat muodostaneet tästä luokasta "luokan".
Luokan missä oma lapseni ainakin on tullut kotiin joka päivä ja kertonut jotan hyvää päivästä mikä hänellä on ollut. Jotain hauskaa mitä joku oppilasta tai opettajista on sanonut tai tehnyt. 

Ja tiedän, opettajat nyt varmasti sanoisi että "ei, oppilaat ovat luokasta tehneet luokan" mutta ilman teitä aikuisia tukemassa, auttamassa ja opastamassa heitä löytämään oikeat tavat ja tiet, niin se ei olisi ollut mahdollista. 

"Osse, ika, Helena och Minna är bäst och jag kommer sakna er!" hälsar Viggo.

Jo keskellä lukuvuotta itkin onnen kyyneleet puhelun jälkeen kun Ika ylisti koko luokkaa minulle, mutta mikään ei kyllä voinut valmistaa minua siihen kyyneltulvaan mikä tuli noin viikko sitten kun eskoiseni tuli kotiin ja iloisena huusi että "Osse" on omistanut heille biisin! Olivat saaneet jokainen piirtää perhosen tietämättä mihin se menee ja nämä 23 erilaista perhosta koristaa nyt "levykannen". Kun sanan laulut kuuntelee niin ne menee ainakin tällä äidillä suoraan sydämeen kertoen miten tärkeä jokainen oppilasta on ollut tälle opettajalle. Luokka täynnä ihania "tuuliviirejä"! 

(Ja se on muutenkin ihana "kesä-biisi", käykää kuuntelemassa "Mitä kuuluu tuuliviiri". 💛😎)

En tiedä minne "Ossen" tiet jatkaa nyt, mutta jos hän opettajana jossain jatkaa, niin tiedän että hän tulee jämään monen lasten ja vanhempien sydämiin. 

Tusen tack till er alla och ha en super fin sommar!

 Suuri kiitos teille kaikille ja hyvää kesää!

Olen väsynyt.

 Olen väsynyt. Kaksi sanaa. Niin ladattu täynnä kaikki ne tunteet mitkä olen sulkenut taas pieneen laatikkoon aivoihini koska ei ole ollut mahdollisuutta tai aikaa sitä laatikkoa avata. Aina on helpompi liimata hymy kasvoille ja sanoa kaikki on ihan hyvin. 

Tämä vuosi on ollut todella rankka! En vain sitä ole halunnut myöntää. On myös ollut paras vuosi pitkään aikaan, mutta se että uskalsin ottaa askeleen tuntemattomaan vei kaikki voimani.

Vuoteen on mahtunut:

- päätös erosta, sen kertomisesta toiselle osapuolelle ja sitten lapsille. 

- Toisen ihmisen muutto uuteen kotiin, miettimiset miten järjestää asuntoasiat ym kuntoon

- Toisen ihmisen täysi paljastuminen, asiat mitä olen pitkään epäillyt ja saanut niihin vahvistuksen ja tunne siitä että en ollutkaan hullu! Helpotus siitä jopa!

- uusien ihmisten tapaaminen, mm muutama ei niin mukava sellainen

- työstäminen siitä kuka minä olen, kuka minä olen oikeasti. Ja uskallus olla täysin oma itseni! Myös muiden ihmisten kanssa.

- unohtumaton matka mikä kasvatti minut suunnattomasti 💙💛

- rakkaan nelitassuisen ystävän menetys😭

- työn loppuminen💔
- Lasten oireilu kun ovat nyt ymmärtäneet että ei mamma ja pappa eivät palaa yhteen enään. Sekä heidän muut haasteet.

- Itsensä hyväksyminen- THIS IS ME! ja se on ihan ok. 😎

- uuden ihmisen tutusumiseen 💗

- YSTÄVÄT, PERHE JA LÄHEISET! 💖💖💖💖💖

Tänään hetkeksi se kansi avautui, otin pienen metsälenkin ja itkin ulos kaikki ne tunteet...
 viha, suru, häpeä, onnellisuus, rakkaus, menetetty rakkaus, pettymys, anteeksianto...ja se väsymys!

Olo tuntuu hiukan kevyemmältä nyt. 😌

"Out of suffering have emerged the strongest souls; 
the most massive characters are seared with scars."
- Khalil Gibran

Olen nostanut nyrkit pystyyn taas niin kun aina ja jatkan eteenpäin, olenhan ihan suunnattoman vahva ihminen! 💪💪

Vitun vitun vittu!!!!

 Voi vitun paska aamu!!!

Joo tää postaus alkaa voimasanoilla, kukkahattutädit ja sedät voivat peittää silmänsä jos on liian voimaksta heille koska lupaan ja vannon että JOS he olisivat kokeneet tämän aamun mun tilalla olisivat päästäneet samat sanat suustaan jos ei jotain vielä pahempaa. 

Tää vitun saatanan ADHD ja sen tuoma impulsiivisuus, triggerit, heikot hermot ym paskaa tekee mut ihan vitun hulluksi!

Kun aamu alkaa sillä että heräät 5:45 koska pitää hakea Tristan isältään 6:15. Matkaa kotien välissä on vaan sellainen 5 min pikkuteitä mutta yön aikana on satanut lunta ja auto on hautautunut siihen. Tämä mutsi on siis valmiiksi jo väsynyt kun uni jälleen tuli vasta puolen yön jälkeen. 

Poika on iloinen ja puhelias, ja saalaa toivon että kunpa tämä jatkuisi tälläisenä, mutta tiedän jo miten lopputulos luultavasti tulee menemään. Muistutan että pitää olla vähän hiljaa kun menemme sisälle, muut veljet ehkä nukkuu vielä. 

Liam on hereillä, ja laittamassa tv ohjelmaa päälle. On kun joku kääntäisi vipun Tristanissa, iloinen poika muuttuu siihen joka painaa joka ikistä nappia muissa, härnää jatkuvasti ja äänenensävy muuttuu vaan korkeammaksi koko ajan. Mun hermot kiristyy yhä enemmän - TARVIIN AAMUKAHIA ENNEN TAPPEUILTA, KIITOS!! 

Hetken hän jaksaa tsempata kun saan elokuvan päälle joka pitää mielenkiintoa yllä sillä välin kun saan puuron mikroon ja istun alas 5 min sängylleni kahvini kanssa. Heti kun kuppini on tyhjä hän alkaa jahtaamaan Liamia ympäri taloa kiljuen ja huutaen. Muut kaksi herää, kiukkusina koska Tristan herätti huudollaan, ovia paiskotaan, äidille huudetaan "turpa kiinni! Kyllä mä tiedän!" kun sanon pukemaan kouluvaatteet päälle. Näen Viggon ja muistan että on hänen syntymäpäivä tänään. Laulan, onnittelen, pussaan ja halaan! Mun rakas esikoinen 12 vuotta. Saa lahjansa famoltaan, toivomansa kassakaappi ettei sisarukset pääse enään varastamaan hänen rahansa. Muistutan että minun lahja on se käynti Helsingin observatoriossa kahdestaan. Pari minuttia ovat taas sulassa sovussa kunnes Tristan väkisin yrittää saada Viggon kassakaappi auki sillä välin kun isoveli on pukeutumassa.

Käyn laittamassa puuroannokset lautasille, muistutan kouluvaatteista, ja sama tiuskiminen jatkuu Milianilta, "mä puen jo, pää kiinni!" samalla kun hän vieläkin on vasta alusvaatteissaan. Taksi lähtee 25 min päästä.

Puuro lautasilla, Milian on melkein pukeutunut, lapset tulossa pöytään, ja Tristan täytyy taas tökkiä Liamia hänen "kynsillä" mitkä hän on tehnyt paperista. Olen jo sanonut niistä pari kertaa aamulla ja sanoin että seuraavan kerran otan ne pois kokonaan. (tiedän olisi pitänyt heti ottaa mutta kun tiedän mitä siitä seuraa, enkä sitä jaksanut niin toivoin että hän olisi vaan lopettanut. ) Otan ne siis pois kokonaan ja sanon että sinulla voi ne olla isälläsi kun olet yksin siellä, ei enään täällä muiden kanssa. 

Tottakai siitä syntyy täysi raivokohtaus, heittää tavaroita, huutaa rumia ja paiskoo ovia. Minä olen vain onnellinen ettei hyökännyt jonkun veljen kimppuun. Saan pojan syömään aamupalaa vedoten taas siihen että muuten et saa avata joulukalenteria. ( ADHD lääke annetaan aamupalan kanssa joten se on vähän pakko saada lapsen syömään jotain aamulla. ) 

Aamupala sujuu jotenkuten, mitä nyt koko ajan Milian aukoo minulle päätä. Aamupalan jälkeen kun Tristan on rauhoittunut vähän, on sitten Liamin vuoro ärsyttää muita. Istuivat sohvalla katsomassa tvtä, on vielä 7 min ennen ulkovaatteiden pukemista, ja menen omaan "huoneeseen" pukeutumaan kun kuuluu kauheata huutoa ja Tristan juoksee luokseni että "Milian potki Liamin alas sohvalta niin että hän löi takaraivonsa lattiaan!" Voi nyt VITTU oikeesti!!!! Liam huutaa hysteerisenä ( oikei tää poika on aina vähän ylidramaattinen) Milian istuu sohvalla virne kasvoilla. Menetän hermoni ja karjun hänelle että mene ulos täältä, ulkovaatteet päälle ja pihalle! Viggo valaisee että Liam aloitti. Katson Liamin päätä ja käsken hänet sitten omaan huoneeseen ja muut pojat pihalle. Itsellä on kauhea pissahätä ja mietin että pitäsikö ottaa riski, katson triggeröityä karhukoplaani ja totean että ei, nyt on pakko pidättää!

Kauhealla kiireellä pukeudun että kerkeen ulos ennen kun Viggo ja Tristan ovat samaa aikaa pihalla. Heitä kun ei voi jättää kahdestaan ilman valvontaa. Milian ja Viggo ovat ehtineet pihalle ennen minua ja näen että Milianilla on lumipallo kädessä. "Päästä irti, heti!" käsken hänet. "Mutta kun Viggo jo heitti koko niskani täyteen lunta!" hän karjuu vihaisena mutta heittää kuitenkin kerrakin lumen pois. 

Alan kolaamaan pihaa että pääsemme autolla liikkumaan, Tristan haluaa auttaa joten pyydän hänet kolaamaan postilaatikon edestä. Annan koiran Milianille että hänellä on jotain tekemistä eikä pelleile Viggon kanssa. Viggo pomppii muiden edessä ärsyttäen. Tristan työntää kolaa Viggon päälle tahalleen. Muistutan että ei vaan postilaatikon edestä lumet pois. 

Minuutti sujuu hyvin, kunnes Milian huutaa että Tristan jätti kolan tielle jonne se upposi lumeen. Sanon hänelle että hae se pois sieltä ettei taksi aja sen päälle. Poika pyörii lumessa vaan. Milian karjuu hänelle että "hae se kola pois!" jolloin Tristan ampaisee Miliania kohti valmiina hyökkäämään. Olen itse kauempana pihalla ja tiedän että en millään kerkee heidän väliin ennen kun rytisee, on vain yksi vaihtoehto. Kerään kaikki viimesiet flunssaiset voimani, otan kiinni kolasta saadakseni lisää voimia ja yritän karjua että nyt oikeesti hae se kola pois sieltä, samalla tunnen että nyt valahti housuihin pieni määrä. Huudan heille itkuisena että nyt oikeesti, kun ette taas mitään kuunetele ja tottele ja mä en kerkeä vessassa edes käydä kun pitää toimia erotuomarina ettette vain hyökkää toistenne kimppuun sillä aikaa, niin mä nyt sitten pissasin housuuni. "Ai oikeestiko?" kysyvät kaikki kolme ja kääntävät päänsä minua kohti.

Tristan hakee kolan just ennen kun taksi ajaa tiehaaraamme, vielä taksissa Milian ja Tristan täytyvät potkia toisiaan ja käsken Milian siirtyä toiselle paikalle. ( Taksikuski myös on joutunut useamman kerran pysähtymään ja vaihtamaan heidän istumajärjestystä kun kuumenee liikaa.)

Menen sisälle, peseydyn ja vaihdan housut ja laitan rauhoittuneen Liamin hiukset kiinni, hän leikkii ja minä aloitan blogitekstini jotta saan paineet purettua johonkin. 30 min myöhemmin äitini tulee Lillyn kanssa vähän ennen kun taksi toisen kerran kurvaa pihaamme. Kaksoset lähtevät iloisina kouluun ja kerron äidilleni aamusta, nyt jo vähän nauraen. Haen puita, lämmitän takan, keitän kahvit ja istun alas kirjoittamaan loput tekstistä. Ajattelen että oliko tämä aamu sittenkään niin paha...?

Mutta uskokaa tai älkää, olen lyhentänyt tätä tarinaa paljon! Tässä ei tule ilmi ihan kaikki koska muuten tekstiä olisi monen monta sivua. Monet jotka tietää meidän arjesta miettii miten mä jaksan. No kun ei jokainen aamu onneks ole näin, ihan näin, tulinen. Paitsi että olisi, jos en minä olisi paikalla ennakoimassa joka ikinen hetki! Tätä sitä on kun eivät ennakoimisetkaan auta. Mulla on 5 lasta joilla ADHD, joista 4 ovat lääkittyä, joten koulupäivät sujuvat heillä suht koht hyvin ja koska siellä jaksavat keskittyä niin kotiolot ovat useinmiten vähän vähemmän "tuliset". Olen sata varma että itsellänkin on ADHD ja mietin usein että miten paljon paremmin jaksaisin, tai miten paljon pitempi pinna minullakin olisi jos minullakin olisi lääkitys. Mutta joulujännitys tekee sen että lääkkeen vaikutus ei toimi kunnolla. Lumi on ihanaa mutta sen heittäminen toisen naamaan on vaan vastustamatonta! Kun isän luona on tsempattu että on "kunnolla" niin se "kostautuu" äidin luona. 
Arkea ADHD perheessä on todella vaikeata selittää, millaista se on. Jos sinulla ei ole kokemusta, niin ei, sinä et tiedä ja pahin mitä voit sanoa on että "pojat on poikia" tai "kaikki lapset välillä tappelee/reihuu". Jos sinulla on kokemusta, vertaistuki on todella parasta tukea! Ymmärryksi tuleminen!

Pahin kaikessa on avun saaminen. Me olemme saaneet apua, koska minä olen jaksanut sitä hakea ja vaatia. Meillä on ollut asiakkuus lastensuojelussa, meillä on ollut muutama vuosi perheneuvolassa käyntejä muutaman viikon välein, meillä on ollut perhetyöntekijä pari tuntia viikossa. Mikä on auttanut eniten? Viggon tukihenkilö ketä hän tapaa kerran viikossa sekä kultaakin arvokkaampi tukiperhe! Tukiperhe mikä meillä on ollut 4 vuotta jo, lapset ovat omat itsensä siellä (asia mikä kesti muutama vuosi että uskalsivat olla) ja odottavat innolla että pääsevät sinne. Se että he ovat omat itsensä siellä ja odottavat sinne pääsemistä antaa minulle olon että heillä on turvallista siellä ja osaan oikeasti rentoutua kun siellä ovat. Se on todella tärkeä kunnollinen lepohetki minulle ja todella arvokas viikonloppu kerran kuussa, koska samalla aina yritän saada kaksoset muualle hoitoon. Nyt kuitenkin ei ole varma saammeko pitää tukiperheemme tai ei. Koska tämä hyvinvointialue uudistus. Joulukuussa on tämän vuoden viimeinen viikonloppu heillä siellä ja vaikka en uskovainen olekaan niin rukoilen että sitä ei meiltä viedä pois, vaan saavat jatkaa samassa tutussa tukiperheessä taas ensi vuonna!

Lopuksi haluan sanoa että vaikka mun lapset tekevät minut välillä hulluksi, niin ovat kaikkein tärkeintä minulle ikinä ja rakastan enemmän kuin mitään muuta! Uskon että jokainen joka minut ja meidän perheen tuntee näkee että tekisin mitä vaan heidän vuoksi! 💗

Täällä taas!!

 Apua! Katsotaan osaanko mä edes tätä blogin kirjoittamishommaa enään. 😂

Vuosia on mennyt viime postauksesta ja elämässä on kyllä tapahtunut kaikenlaista!

Aloitetaan Lillyn sydäntilanteesta, joka juuri nyt voi niin hyvin kun on mahdollista. Toki samat jutut seuarataan vielä koko ajan, ja ei hänen elämä ole samaa kuin muiden samanikäisten, mutta oikeesti, tää on se meidän arki mihin me ollaan totuttu. En mä voi jatkuvasti ajatella että voi kun tilanne olisi toinen. Joskus se ajatus väkisin tulee läpi tottakai, kuka nyt ei sitä toivoisi lapselleen, mutta tuo neiti, tuo pippurinen pieni neiti, aiheuttaa minulle enemmän harmaita hiuksia tiukalla itsepäisellä asenteellaan kun millään muulla. Samalla se asenne on just se mikä antaa hänelle itselleen voimia puskea eteenpäin tässä elämässä ja olenkin niin iloinen että hän on äitiinsä tullut. 💜

Kaikki lapseni ovat nyt saaneet ADHD diagnoosit, Liam viimesienä nyt kun koulu alkoi, ja kaikilla pojilla on päivittäiset lääkkeet käytössä auttamaan heitä keskittymään koulussa. Lillylle aloitetaan luultavasti kohtapuolin myös, vaikka minua jännittää todella paljon lääke jonka pakkausselosteessa sanotaan että on riski äkkikuolemalle. Mutta kardiologi antoi luvan ja suosittelikin sitä hänelle jos tarve tuntuu olemaan koulussa, vaikka Lillyllä onkin toimintaterapiaa, puheterapiaa (ja fysioterapiaa) vieläkin, sekä oma avustaja koulussa ja tekee paljon tehtäviä erityisopen kanssa. Tuet siis löytyy, mutta luokkatoverien jälkeen kyllä jää. 
(Oli aika kun mun suurin murheeni oli että apua, 5 lasta alle 5 vuotiaita kaikki. On kyllä tuntunut niin naurettavalta pelolta sen jälkeen 😁)

Lilly piirsi eilen ensimmäistä kertaa koskaan ihan itse ihmishahmon. Kyyneliä oli minun taas pidettävä ylpeydestä mutta samalla surusta.
Piirrustuksessa on Lilly itse kohta 8v mekko päällä. 💞

Tämä ADHD elämä ei kyllä ole helppoa elämää. 😂 En valita, enkä kaipaa sääliä, tämä ei ole sellainen postaus, vaan kertomus vain siitä meidän elämästä ja millaista se meillä on. Itsekin olen nyt itselleni jo diagnosoinut ADHDn, mitä enemmän olen lukenut ja selvittänyt siitä niin kolahtaa kyllä kovasti että tuo olen minä myös! Eikä se tunnu yhtän pahalta, päinvastoin, antaa minulle enemmän voimia kun ymmärrän paremmin miksi toimin jollain tapaa (tai en toimi ollenkaan välillä), ymmärrys ja varsinkin se että voi yrittää olla vähän armollisempi itselleen on 💚. Otin keväällä yhteyttä terkkariin jotta pääsisin tutkimuksiin, lupasivat että syksyllä ottavat yhteyttä, enkä mä ole muistanut heille soittaa uudestaan kun ei ole mitään kuulunut vieläkään. 

Suurin muutos meidän elämässä on varmasti se että päätimme lasten isän kanssa erota. Elokuussa hän muutti omaan asuntoon, vain noin 2 km päästä meiltä muilta, ja minä jäin lasten ja koirien kanssa tänne omakotitaloon. Lopullinen syy eroon tietää me kaksi ja muutama muu lähipiirissä, eikä se asia kuulu koko maailmalle. Kuitenkin, ainakin omasta mielestäni, tulemme nyt toimeen paremmin kun ennen tätä ja lapset selkeesti voivat myös paremmin mikä oli kaikista tärkein. Ovat lisäksi huomanneet että olen iloisempi, hauskempi, rennompi sekä Viggo totesi yksi päivä: "Mamma sulla ei ole enään yhtä paljon migreeniä kun mitä sulla oli ennen!" Lisäksi tuntuu että olen saanut elämäni takaisin, enemmän intoa ja voimia huolehtia taas itsestäni, välillä muistaa laittaa itseni myös ensin ja tehdä asoita itseni vuoksi enkä vain lasten / miehen takia. 
Samalla, vaikka kaikki on helpompi nyt, niin on tämä myös osittain rankempi. Lapset ovat pääosin ajasta minun kanssani, ovat jokainen kerrallaan yksi viikkopäivä isällään, eli minulla on aina 3-4 lasta. Taukoja saan kiitos kolmen vanhimman tukiperheen jossa ovat saaneet viettää viikonloppu kuukaudessa, jolloin voin yrittää saada kaksoset muualle hoitoon samalla. Suurin muutos tässä on ehkä se että ne hetket kun pää oikeesti tuntuu että nyt mä tarvitsen nopeasti tauon ja haluaisn läheteä 2 h käveylle, niin en voi sitä tehdä. Tai jos kaveri yllättäen kysyy mua kahville illalla, niin en voi mennä. KAIKKI tarvitsee suunitella etukäteen. Eli ne pienet hetket yksin ovat kultaakin arvokkaampia ja vaikka esim viime viikonloppuna olin risteilyllä ystävän kanssa enkä nukkunut juuri ollenkaan vaan tanssin koko viikonlopun, niin se antoi niin paljon energiaa minulle jaksaa kotona väsymyydestä huolimatta. Seuraava lapsivapaa näillä näkymin on 24-26.11 eikä kauheesti suunnitelmia vielä. 

Viime viikolla jouduin lopettamaan "yllättäen" meidän vanhin koiramme. 13 vuotias täti jo, mutta niin rakas ja vaikka päätös oli oikea se on aina yhtä rankka! 😭💔

                                   Jekku (Stickypaw´s Black Fantasy) 9.8.2010 - 31.10.2023

Onneks meillä on vielä tämä höpö hännänheiluttaja. 

Mitähän muuta kertoisin...
No vanhat lukijat, tervetuloa takaisin jos jaksatte, jos uusia lukijoita, tervetuloa tänne seuraamaan meidän perheen arkea. Laitan linkin tähän siihen postaukseen mistä blogi monta vuotta sitten kunnolla alkoi. Ja yritän taas päivittää meidän uutta arkea vähän useammin kuin muutaman vuoden välein. 

Tervetuloa siis seuraamaan "The ADHD Family". ( älkää ottako niin vakavasti, se on mun ja muksujen vitsi kun meillä menee vähän vauhdikkaasti välillä että meidän pitäis perustaa youtube kanava sillä nimellä. 😂)

Rankkaa aikaa

Huomasin vahingossa viikko sitten että ilmeisesti kunnan omaishoitajaasioiden sosiaalihenkilö on taas vaihtunut. Voin olla myös väärässä mutta tutun puhelinnumeron kohdalla oli jälleen nimi vaihtunut. 

Se ahdistuneisuus mikä siitä nousi oli aivan järkyttävä! Ensi vuoden puolella on taas edessä omaishoitajapalaveri ja joka kerta se jännittää muutenkin yhtä paljon, mutta sitten kun henkilö joka meidän asioita vie eteenpäin on vaihtunut se jännitys tuhatkertaistuu, muuttuu jopa ahdistuneisuudeksi. Koska se stressi siitä paljonko joudun tällä kertaa taistelemaan asioiden edestä!?!

Tällä hetkellä en ole työelämässä, mun työ on oikeesti nyt tää kotona oleminen. Tottakai mä kaipaan töihin välillä paljonkin, mutta voin myös kertoa että jos mä nyt palaisin töihin, palaisin myös loppuun. Mulla on mun lähihoitaja opiskelusta enään 15 työssäoppimisviikkoa jäljellä, ja kaksi näyttöä, mutta en saa aikaseksi edes ottaa opettajaan yhteyttä koska stressi siitä että on taas asia joka täytyy siirtää eteenpäin tai perua on nyt liian rankkaa.

Mun viikot täyttyvät lasten kuskaamisesta terapioihin tai lääkäri käynneille. Ne yksi tai kaksi päivää viikossa mitä en pyhitä kuskaamiselle niin yritän saada kodin pysymään kasassa ettei se räjähdä täydellisesti. En kuvittele ettei muilla olisi samanlaista, ja vielä työ siihen päälle. En voi tietää muiden perheen rankkuuksista. Tiedän vain että itse olen siinä pisteessä että työ tähän päälle, olisi liikaa. Lillyllä on vain kaksi fysioterapia käyntiä ja yksi toimintaterapiakäynti viikossa. Ensi vuoden puolella alkaa myös puheterapia. Siinä välissä on joka toinen tai joka viikko joku lääkäri, neuvola tmv käynti. Toisiksi vanhimmalla toimintaterapia käynnit ja lääkäkärikäynnit, vanhimmalla alkoi vihdoin Laku-kuntoutus mitä ollaan todella paljon odotettu.

Tää kaikki on ok, viikot menee sujuvasti ja vaikka välillä olen ihan loppu noihin kuskaamisiin niin kuitenkin huomaa sujuu. Myös mun päässäni. Mutta sitten kun sairastelut alkaa. Ja joudun maanantaina perumaan koko viikon hommat, siirtää ne eteenpäin. Löytää uusia päivämääriä milloin mikäkin asia voi hoitaa niin mun pää alkaa vähän hajoomaan. Mutta sitten kun neljä viikkoa putkeen on joutunut siirtämään melkein kaikki menot niin oikeesti alkaa jo stressi tuntumaan. Miten tämän huomaan että mä en tätä jaksa? Parin viimeisen viikon sisällä olen kahdesti mokannut meidän lääkärikäynnit! Minä! Jolla tää organisaatiokyky on top-luokkaa! En ole koskaan aiemmin tämän tehnyt. Pari viikkoa sitten me jouduimme siirtämään yksi lapsen lääkäritapaaminen seuraavaan päivään ja menimme sitten seuraavana päivänä samaan aikaan kun se olisi pitänyt olla edeltävänä päivänä. Ongelmana vain että olimme 2 tuntia etuajassa. Kun ajomatka sinne kestää tunnin niin siinä ei aja kotiin välissä. 

Seuraavana viikkona minulla piti olla Lillyn röntgen ja ilmeisiseti samalla kuulotutkimus ja lääkäritapaaminen peräkkäin samana päivänä. Mutta jotenkin mä olin vain huomannut sen röntgenin, joten menimme kotiin sen jälkeen ja sain sitten ihmettelevän soiton hoitajalta. Saatiin uudet ajat mutta valitettavasti eri päivinä.

Ja miten moitin itseni niin paljon kun mokaan. Tiedän että kaikki joskus unohtaa tai mokaa ja ennen en jäänyt vatvomaan asioita samalla tavalla kun nyt, mutta nyt ne jää pyörimään mun päähän ja tunnen itseni todella huonoksi. Eilen aamulla unohdin laittaa viestiä että poika tulee taksilla taas eikä mun kyydillä. (viime viikon ajoin ja hain lapset koulusta päivittäin koska viereisessä koulussa oli ollut korona tartunta ja koulujen oppilaat menevät samalla koulukyydillä). Ja nyt sitten unohdin kertoa heille jolloin huomauttivat mulle siitä. Esikoulun avustajat siis hakevat lapset taksitolpalta. Ja mä vieläkin vuorokausi sen jälkeen kelaan sitä että kuinka pystyinkään unohtamaan sen viestin.

Mä olen kuitenkin kaikesta huolimatta kiitollinen, mun perheestä, ystävistä ja lähipiiristä/meidän omista vanhemmista jotka tulee ja tsemppaa, auttaa arjen jutuissa. Lasten tukiperheestä joka viikonloppu kuussa antaa meidän hengähtää. Siitä että mun lapset saa sen avun ja tuen mikä heille on oikeutettu,  vaikka olenkin välillä joutunut siitäkin taistelemaan. Mun korista ketkä aina rakastavat mua ja ovat iloisia minua nähdessäni, ja kenen turkkiin voin pääni painaa aina kun tuntuu että tarvii vähän voimaa. Mun miehestä joka ymmärtää mua ja mun tarpeita ja tukee mua, hoitaa lapset ja kodin ne päivät kun mä vaan en jaksa. Ja mun lapsista. Mun viidestä silmäterästä, jotka antaa mulle niin paljon rakkautta.

 Elämä ja ihmiset mun ympärillä ovat parhaimmat mitä voikaan olla.