Useimmiten blogipostaukseni koskevat rankat asiat elämässäni, koska kirjoittaminen on minulle tapa prosessoida asioita. Jotain on vaikeata, kirjoita tuntemukset alas niin se helpottaa omaa mieltä. Samalla lähipiiri saa tietää mitä elämässämme tapahtuu, tämä tosiaan tuntui hyvältä ratkaisulta kun elämämme oli yksi jatkuva rankka kokemus kaksosten syntymän jälkeen.
Mutta elämässäni on paljon paljon muutakin kuin vain vaikeata hetkiä ja tällä postauksella haluan tuoda esille ja nostaa yksi niistä, nimittäin työpaikkani.
Työtä mitä teen on mahdollista tehdä missä vaan, se on hyvin yleinen työ ja siihen on aika helppo päästä. Olihan sekin se yksi syy miksi itse kohta 20 vuotta sitten siihen hain. Olin äkillisesti tullut kotiin Espanjasta, ei ollut asuntoa, ei rahaa, ei tulevaisuuden suunnitelmia, ei oikeastaan mitään. Etsin työpaikkoja, tiesin kokemuksesta että tarvitsen vaihtelevuutta työssäni jotta mielenkiinto pysyy yllä, mutta jokin pitkä kouluttautuminen ei myöskään olisi vaihtoehto. Halusin myös hyvin nopeasti pois vanhempieni katon alta, minne olin pakosta joutunut taas hetkeksi muuttamaan. Kävin työkkärin sivuilla ja löysin tämän ammatin ja sen kautta firman missä nytkin olen.
Soitin sen ensimmäisen puhelun toimitusjohtajalle avoimesta työpaikasta, muutaman päivän sisällä oli haastattelu ja siitä minut pistettiin koulutukseen, jonka jälkeen olinkin töissä jo ennen kun muste kerkesi kuivua väliaikaisessa vartija kortin luvassa. En koskaan silloin kuvitellut että tämä olisi se työ minne jäisin vuosiksi, saatikka minne palaisin 10 vuoden tauon jälkeen.
Joten oliko se itse työ joka sai minut jäämään, joka sai minut valitsemaan sen uudelleen.
Ei.
Vaikka tykkäänkin tästä työstä, sen vaihtelevuutta ja siitä että ei koskaan tiedä mitä työvuoro tulee tuomaan, niin se päällimmäinen syy miksi tässä olen, on ihmiset ympärilläni.
Kun vihdoin uskalsin laittaa viestiä ja kysyä jos heillä olisi kiinnostusta ottaa minut takaisin töihin, ja minut toivotettiin sydämellisesti takaisin, kun kävin kirjoittamassa työsopimuksen K:n kanssa ja sain uudet työvaatteet päälleni, tuntui siltä kun olisi palannut "kotiin".
Kun ensimmäisten työvuorojen yhteydessä, vuoron vaihdossa minua vastaan tuli henkilö joka aikoinaan oli opettanut minua pariin eri kohteeseen. Halattiin ja vaihdettiin muutama sana. Miten lämmin tunne siitä tulikaan, ja laukaisi jännityksen työhön tulosta.
Kun menin uuteen kohteeseen, ja kohdevastaava siellä kehui ja sanoi että hän ehdottomasti haluaa minut sinne, että hänellä on hyvä fiilis minusta, valoi taas lisää uskomusta siihen että kyllä minä tätä vielä osaan.
Kun TJ itse virkistäytymispäivän yhteydessä sanoi minulle suoraan että hän on todella iloinen siitä että tulin takaisin..💛🖤
Ja nämä ovat vain muutama asia monesta.
Tällä hetkellä teen pelkkää yövuoroa, ja kyllä usein väsyttää, usein vuoro alkaa migreenillä ja joskus ei vaan itse työnteko jaksaisi innostaa, mutta kuitenkin joka kerta kun ajan töihin fiilis jo muuttuu. Viimeistään kun kävelen vikat metrit toimistolle on jo hymy huulilla, koska nuo ihmiset siellä oven takana antavat minulle tunteen kuulua sinne, kuulua porukkaan.
Meidän porukka on...erilainen. 😆
Mutta tämä on porukka, tämä on työpaikka, missä olen aina tuntenut että voin oikeasti olla täysin oma itseni. Tämä on paikka missä suurin osa ajasta nauran niin että vatsalihaksiin ja hymykuoppiin sattuu, missä saan myös lämpöä ja ymmärrystä, missä minua kuunnellaan ja joskus jopa pitävät fiksuna 😏, missä saan tukea ja kannustusta kasvaa sekä ihmisenä että työntekijänä, missä voin jakaa myös vaikeat tunteet silloin jos ne tulevat kesken työvuoron.
Tämä on työporukka missä on ihanat vanhat tutut mutta myös missä on tutustunut uusiin ihmisiin, ja muodostanut uusia elinikäisiä ystävyyssuhteita.
There is no place like "home".
Tack till er alla ♥️ Kiitos teille kaikille
