..mutta ei sille henkikölle kenelle luultavasti kaikki ajattelee että se on tulossa. Ei. Lilly voi onneks sydäntilanteen nähden niin hyvin kuin mahdollista ❤️
Mutta meidän toinen sydänlapsi sen sijaan…
Olen jo hetken seurannut Milianin vointia, hetken tarkoittaen muutama vuosi. Miten jaksaminen huononee, miten infektiot tarttuu, joka ikinen. Jo viime kouluvuosina hän oli todella paljon poissa sairastelujen takia. Urheilusuoritusten jälkeen yhä enemmän ja enemmän valitti jalkasärkyä. Sitten alkoi myös valittamaan päänsärkyä käsipallomatsien jälkeen.
ADHD lääkkeen takia hän on käynyt koko ajan joka toinen viikkoa verenpainemittauksessa kouluterkkarin luona ja se on hitaasti mutta tasaisesti noussut. Yhtäkkiä hänellä onkin sydänkontrollit puolen vuoden välein, mutta ei vielä hätää. Sitten hänelle aloitettiin verenpaine lääkitys, mutta ei vielä hätää. Laitettiin hänen paperit varmuuden vuoksi kirurgi-kardiologi kokoukseen esiteltäväksi. Mutta ei vielä hätää. Tehtiin jälleen tt-kuvaus sydämestä sekä vuorokausirekisteröinti verenpaineesta, mutta ei vielä hätää. Rasituskoe ja sydänultra. Kardiologin hyvin hiljainen huokaus kun katsoi ultrakuvaa, niin hiljainen että lapsi itse sitä kyllä ei huomannut, mutta äiti joka on istunut kun neuloilla siinä lapsen vieressä niin monta kertaa, joka on seurannut pari vuotta lapsen huononevaa vointia, nähnyt asioita mitä muut ympärillä ei näe, huomaa pienimmänkin muutoksen myös hoitohenkilökunnassa. Tiesin sen. Helpottunut olo, mutta samalla pelko joka iskee kun nyrkki vatsaan. Oksettaa. Helvetti.
Mutta ei vielä hätää.
Tauoitetaan verenpainelääkitys pariksi viikoksi jotta saadaan yksi labra näyte otettu, sitten aloitetaan se uudestaan. Kardiologi joka soittaa verenpaineen vuorokausi rekisteröinnistä sanoo suosittelevansa että leikkausta kannattaa tehdä, äiti on samaa mieltä ja kardiologi vie taas paperit kirurgi-kardiologi kokoukseen. Mutta ei vielä hätää.
Odotetaan, viikko toisen jälkeen. Olen niin kokenut sydänlapsen vanhempi että tiedän minä päivänä viikosta heillä on tuo kokous, joten joka viikko sinä päivänä vatsa on tulessa. Odottaminen on se kaikista raastavin. Kun tietää, mutta kuitenkin on tietämätön.
Sitten se tulee, Maisa viesti..
”Hyvät milianin vanhemmat..”
Leikkauspäätös. Puolen vuoden sisällä.
Ja sitten se muisto nousee pintaan.. Muisto minkä olen työntänyt sivulle jo vuosia, myös koko tämän ajan kun olen odottanut että tämä päätös tulee, toivonut että tämä päivä tulee. Muisto siitä miltä tuntuu viedä oma lapsi sydänleikkaukseen. Vilkuttaa heipat ja sanoa että nähdään kohta kulta.
Ja se romahdus kun ovet sulkeutuu lapsen perässä.
