Mä olen niin SAATANAN väsynyt!!!
Pyydän jo nyt anteeksi kirosanani, koska niitä aivan varmasti tulee tästä tekstistä löytymään.
Kuvitelkaa edessänne tie, tehty terävistä kivistä, joiden seassa löytyy muutama pyöreä kivi siellä täällä, ei kuitenkaan niin lähellä toisiaan että voisi astua suoraan yhdesä pyöreästä kivestä toiseen.
Tätä kivistä tietä sinun on pakko kävellä paljain jaloin.
Tien päässä häämöttää hiekkaranta.
Takanasi on 6 metriä kylmä syvä kuoppa maassa.
Kuinka moni lähtisi tuota tietä kävelemään, ajatella että kyllä mä tuon lyhyen teräväkivisen tiepätkän jaksan jotta pääsen sinne mukavan tuntuiselle hiekalle sen jälkeen.
Ihan sama miltä jalkapohjissani tuntuu, ihan sama jos ne vuotaa verta, ihan sama jos kyyneleet valuu poskillani.
Kuvitelkaa nyt että lähdet kävelemään tuota kivistä tietä.
Jokainen askel viiltää jalkapohjia.
Mutta jatkat eteenpäin, koska siellä häämöttää se aurinkoinen hiekkaranta, merikin näkyy ja ajattelet että kun pääset perille voit laskea kipeät, särkevät ja veriset jalkasi sinne viileään veteen.
Tietä kävellen pidät mielessä vain miten hyvältä sitten tulee tuntumaan, kunhan vain nyt jaksat tämän pätkän kävellä.
Ja onneks välillä tulee se muutama pyöreä kivi, jonka päällä hetkeksi voit seistä yhdellä jalalla ja antaa pientä lepoa kivuliaille jaloillesi ennen kun taas katsot hiekkarantaa tien päässä ja urheasti nyrkit pystyssä jatkat matkaasi.
Jossain vaiheessa huomaat että et se hiekkaranta, ihan kuin kangastus, vaikuttaa vain siirtyvän eteenpäin koko ajan.
Tie ei lopu, vaan jatkuu yhä pidemmälle ja pidemmälle.
Hiekkaranta näkyy yhä kauempana ja kauempana poissa.
Kuoppa takanasi taas tuntuu lähenevän yhä nopeammin ja nopeammin.
Missä vaiheessa päätät että helpompi vaihtoehto on vain kääntyä ympäri ja kaatua kuoppaan?
Olen viiden nepsylapsen vanhempi.
Tuo kivinen tie on minun päivittäinen elämä ja olen väsynyt taistelemiseen.
Olen taistellut oikeuksistani jaksaa minun ja lasteni päivittäistä arkea jo 8 vuoden ajan. Se oli rankkaa jo ennen, mutta sen jälkeen kun tämä on muuttunut hyvinvointialueeksi niin tilanteesta on tullut sietämättömän rankkaa!
Minä olen periaatteessa yksinhuoltaja vanhempi viidelle nepsylapselle. Lapset ovat isällään kun minä olen töissä, minä teen yövuoroja pelkästään, 12 h yövuoroja ja minä rakastan työtäni.
"Millon sinä nukut?" kysyi lasten psykiatri kun kävin siellä yhden lapsen kanssa muutama viikko sitten. Työvuorojen jälkeen minä nukun kun he ovat koulussa. Eli noin 4-5 h /vrk. 12 h työvuoron välissä/jälkeen. Työ joka antaa minulle voimia jaksamaan. Työ jossa viihdyn.
Pari päivää sitten seisoin kylpyhuoneessani peilin edessä laittautumassa valmiiksi töihin. Harjasin hiuksiani ja laitoin ne tiukasti kiinni nutturaan. Yhtäkkiä alkoi rintaa puristaa, hengitys vaikeentui, tunnistin tilanteen ja tiesin mitä on tulossa. Sekuntti sitten kaikki oli hyvin, mutta koska samaa aikaan kun laittaudun valmiiksi töihin, päässäni pyöri kaikki ne miljoona asiaa mitä minun pitää muista tehdä, samalla se stressi siitä miten lapseni voi, se jatkuva stressi mikä kehossani palaa siitä syystä että en voi jättää heidät hetkeksikään yksin toistensa kanssa, se stressi siitä että jatkuvasti täytyy olla valppaana ja reagoida tilanteisiin ennen kun ne tapahtuu, lasten koulunkäynnin asiat, ystävät - onko heillä sellaisia, kai he käyttäytyvät muualla kun kotona on aina vain jatkuvaa tappelua, väsymys - tarvitsen lepoa, milloin nukuin viimeksi enemmän kuin 5 tuntia kerrallaan, mutta pakko painaa töitä, haluan tehdä töitä, minun työni on tällä hetkellä se yksi asia mitä auttaa minua jaksamaan.
Työni on yksi niistä pyöreistä kivistä minun loputtomalla kivisellä tiellä, minun työkaverit, perhe on toinen, ystävät kolmas, kaikki sosiaalityöntekijät, tukiperhe viides kivi, sairaanhoito ja terapeutit jotka tekevät kaikkensa mitä pystyvät ovat kuudes kivi, lasten opettajat seitsemäs kivi, lasten ystävät ja lasten ystävien vanhemmat jotka jaksavat ymmärtää millainen arki meillä on ja miksi jatkuvasti unohdan asioita ovat kahdeksas kivi, rahallinen tuki kelalta ja omaishoidon tuet jotka mahdollistavat sen että voin olla kotona tukemassa lapsiani ovat jättimäinen suuri pyöreä kivi keskellä tuota tietä.
Samalla mieltä painaa kaikki ne miljoona asiaa mitä minulta vedetään pois, mitkä vain lisäävät niitä teräviä kiviä sinne minun tielleni.
Asumistuki - pois.
Jotta saatte asumistukea niin voitte muuttaa vuokraasuntoon, maksa vuokraa siitä asunnosta mistä perheenne metelin takia varmasti saisitte häädön ja jos ei, niin saisitte mainetta naapuristossa siitä että olette se talon "hankala metelöivä perhe" joista kaikki kuiskivat selän takana. Samalla asuntolainaa on jäljellä jota pitää maksaa pois vaikka ette asukaan siellä enään. Joten asutte vuokraasunnossa jossa vuokra on yli 1000€ perheen koon takia, josta saatte pienen osan asumistukea, samalla kun kuukausittainen asuntolainan lyhennys on alle 900€ kuukaudessa.
Hei haloo!
Eli ei, emme ole muuttaneet, mutta mitä sitten kun ei enään ole itsellään varaa maksaa tuota lainaa?
Joten menin töihin, hallituksen leikkaukset pakotti minut töihin. Viihdyn töissä, koskaan ei ole ollut syy että en olisi halunnut tehdä töitä. En vaan ole voinut.
Minulla on 5 nepsylasta. Kaikilla on muun muuassa ADHD, ja kaikki pärjäävät koulussa hyvin. Osa pärjäävät hyvin sosaalisesti, osa taas lukuaineissa ja sosiaaliset asiat ovat haastavammat. Kaikilla heillä on haasteita ja vahvuuksia. Kukaan heistä ei pärjäisi ilman lääkitystä. Lääkityksen vaikutus on juuri riittävän vahva koulun aikana, mutta ei riitä sitten kotona enään kun koulu kuormittaa, koulussa onneksi jaksetaan olla tappelematta, niin kotona räjähdetään.
9 v, 10 v, 12 v ja 13 v. Minun lasteni iät. Tämän ikäiset voi olla yksin koulun jälkeen. Tämän ikäiset pärjäisi kipeenä yksin kotona koulupäivän ajan. Tämän ikäiset voi hyvin jättää yksin jos käy ruoka-kaupassa, jos käy viemässä joku lapsista harrastuksiin, jos haluaisi käydä itse kävelyllä oman ystävän kanssa.
Jos joku ihminen lyö sinua, potkii sinua, puree sinua, huutaa sinulle, raivoo sinulle, haukkuu sinua, heittää tavaroita sinua päin, riikkoo paikkoja ympärillänne.
Mitä teet?
Puolustaudutko?
Annatko takaisin?
Mitä sitten kun se on oma lapsesi?
Minuun on tälläinen väkivalta kohdistunut siitä asti kun toisiks vanhin lapsi oli 4 vuotias ja aloitti perhepäivähoidon. Hän tsemppasi siellä, hän oli ja on vieläkin, mitä kohteliain lapsi muita samanikäisiä lapsia kohtaan, esim kysyi "tarvitsetko sinä tämän palikan vai voinko minä sen ottaa?" Kotiin tullessa hän kävi päälle ja löi minua nyrkeillä selkään, potki ja heitti tavaroita niin että seinät talossa meni rikki ja tavarat yhtä paljon. Huusi itki ja raivosi. J O K A P Ä I V Ä!
Haimme apua mutta meitä ei uskottu koska hän hallitsee käyttäytymisen kun on "kodin ulkopuolella."
Sillon minä toivoin että se olisi näkynyt myös muille, jotta joku uskoisi helvettiä kotona, nykyään ajattelen että ONNEKSI lapseni osaa käyttytyä muiden ympärillä ja raivoovat sitten vasta minulle, koska se kertoo myös siitä että minun kanssani tuntevat itsensä turvassa.
Mutta mitä kun se raivo alkaa mistä tahansa?
"Hän Hän katsoi mina väärällä tavalla, niin löin."
"Hän lauloi eikä lopettanut kun sanoin ole hiljaa - potkin alas sohvalta."
"Leikin enkä katsonut tvtä mutta minä olin valinnut ohjelman ja laittanut päälle niin sitä ei olisi saanut vaihtaa, mutta hän otti kaukosäätimen ja vaihtoi kanavan kuitenkin, joten heitin lampun hänen päähän"
"Sanoin hänelle että hän on homo, hän näytti keskaria minulle takaisin ja minä otin sakset ja juoksin hänen perään."
"Mä vihaan sua!"
"Vitun huora!"
"Vitun pedo!"
"Tapan sinut!"
"Tapan itseni!"
"Tapan sisarukseni!"
Nämä ovat "vain sanoja", sanoja joita he eivät oikeasti tarkoita mutta sanoja jotka juuri sinä hetkenä, siinä tunnemyllerryksessä ovat aitoja tunteita, sillä sekunnilla, vaikka seuraavalla sekunnilla jo kaduttaa. Kun tiedät miten impulsiiviisia he ovat, kun tiedät että tilanne voi eskaloitua sekunissa, ottaisitko riskin jättää heidät yksin?
Onko se turvallista jättää heidät yksin?
Ei! Kaikki sen ymmärtävät.
Tämän päälle ( ja tämä on vain MURTOOSA millaista mediän arki kotona on) tulee se jatkuva ohjeistaminen siitä mitä heidän täytyy tehdä. Ei vain muistuttaminen vaan jatkuva muistuttaminen, jatkuva vieressä seisominen ja valvominen että asiat tapahtuu. Aamusta iltaan. Hengähdystauko tulee kun ovat koulussa. Tai se hetki kun olen töissä, tai se hetki kun ovat tukiperheessä.
Ai niin.. mutta tukiperhe halutaan vetää pois. Jatkuvasti se on uhkana ja minun takaraivossa...miten sitten jaksan?
Olen saanut omaishoidontuka kahdesta lapsistani "nepsyhaasteiden" takia, niistä kahdesta kenen kanssa kamppailen eniten. Niitä ketä en voi sekunniksikaan jättää kahdestaan. IHAN OIKEASTI! Kun ovat kotona joko minä olen heidän välissä fyysisesti tai vanhempi heistä on lukittautunut omaan huoneeseensa. Keskimmäistä en voi jättää yksin muiden kanssa ollenkaan kotiin, edes siksi aikaa että menen 5 minuuttia lähikauppaan hakemaan paketin kahvia. Koska muutama viikko sitten kun olin 20 minuuttia poissa kotoolta hänelle ja yhelle veljelle syttyi tappelu ja hän uhkasi toista veitsellä. Kun ähdin istuivat ja katsoivat tvtä yhdessä.
Joten, hän kulkee minun mukana, joskus hyvällä tuulella mutta useinmiten raivoten ja potkien, kun häntä ärsyttää että aina täytyy tulla mukaan.
Viimesin asia mitä minulta nyt vedetään pois on juuri tuo omaishodion tuki. Sillä uusimman tiedon mukaan:
"Ainoastaan ohjauksen ja valvonnan tarve eivät ole riittäviä perusteita omaishoidon tuelle lapsuusiässä."
Nämä yllä olevat sanat ovat suoraan otettu LUVNin uusimmista kriteereistä. Tämä tarkoittaa että melkein kaikki ne nepsylasten vanhemmat, jotka ovat saaneet omaishoidontukea lapsestaan jotta he voivat tehdä lyhempää työvuoroa jotta voivat tukea ja auttaa lapsensa kasvamaan parhaimpaan mahdolliseen aikuiseen mitä on vaan mahdollista. Pieni raha mikä helpottaa arkea, pieni korvaus siitä jotta jaksamme ja pystymme tätä työtä tekemään, kaikki ne vanhemmat jäävät nyt ilman tuota tukea sillä sehän on se päätapa miten me samme arjen pyörimään.
Ohjauksen ja valvonnan avulla. JATKUVAN ohjauksen ja valvonnan avulla.
Hanko-Raasepori-Inko-Siuntio-Lohja alueella tästä on kyse lähes 200 lapsesta.
200 lasta!!!!!
Montako vanhempaa se tarkoittaa että väsyy?
Montako vanhempaa se tarkoittaa että ei jaksa enään?
Montako kuoppaa se tarkoittaa että täyttyy?
Mitä tapahtuu kun lapsilla ei ole omia vanhempia enään jotka jaksaa ohjeistaa niitä arjessa.
Lisää ongelmia ja vaikeuksia kouluissa?
Lisää väkivaltaa?
Mä olen helvetinmoinen taistelija! Mä en anna periksi! Ja jumalauta mä en tästäkään vaikene!
Mutta jopa minä, taistelija, olen siinä pisteessä että kohta se kamelinselkä katkeaa.
PÄÄTTÄJÄT, mitä te teette siinä vaiheessa, kun ei ole enään niitä vanhempia jotka jaksaa tätä arkea kun TE vedätte pois meiltä KAIKEN TUEN!!!!!!
Milloin te heräätte ja tajuatte että nämä teidän leikkausten lopputulos on että KAIKKI on menossa päin helvettiä!
